Katsaus tavis-elämääni

Elämästäni on tullut hyvin tasaista ja tavallista muuton, avoliiton ja koiran myötä. Minulla ei ole enää mitään, mikä vetäisi esimerkiksi keskustaan hengailemaan; en käy baareissa, en shoppaile(tai edes osta mitään), en ole mukana missään kulttuuririennoissa, enkä harrasta enää hengailua missään. Käyn välillä jollain keikalla ja joskus leffassa ja istun iltaa kavereiden kanssa, mutta esimerkiksi jotain pientä vaateostosreissua pitää suunnitella ja lykkäillä viikkotolkulla, on niin hankalaa mukamas lähteä vaan keskustaan ja viettää siellä muutama tunti. Tai jäädä töiden jälkeen kaupungille ja suorittaa ostokset/tavata kavereita baareissa tai kahviloissa. Aina tuntuu olevan kiire kotiin, yleensä viemään koira ulos.

Toisaalta tämän tapahtumaköyhän ja tasaisen elämäntyylin plussapuolina on se, että saan paljon liikuntaa ja ulkoilmaa koiran kanssa ulkoillessa ja pysyn kunnossa ja terveenä. Olen myös vakuuttunut, että hyvän koiranhoidon kulmakivi on runsas liikunta. Koirapuistossa peuhaaminen on tärkeää sosiaaliselta kannalta, mutta minusta koira pitää väsyttää joka päivä kunnon lenkillä, metsässä rämpimällä tai ihan vain Keskuspuiston hiekkateitä reippaasti kävelemällä. Toiseksi tärkeintä koiran hyvinvoinnille on se, että sillä on oma lauma ja selkeä paikka siinä. Rutiinit, jotka toistuvat ja säännöt joista ei lipsuta. Kaikki se pötköttely lattialla koiran kanssa, harjaaminen, rapsuttelu ja leikkiminen on tietysti ihanaa, mutta ainakin tuollaisen ison, alkukantaisen koiran kanssa kaksi edellämainittua asiaa, liikunta ja säännöt/rutiinit tulevat ensin. Huomaan, miten tyytyväinen Kita on, kun se pääsee joka päivä ainakin kolmeksi tunniksi ulos, viikolla pienemmissä pätkissä, mutta viikonloppuna mennään vaikka Seurasaaren ympäri tai käydään Nuuksiossa jollain reitillä ja metsissä. Koira joka saa tarpeeksi liikuntaa ei tuhoa paikkoja ja tai jaksa saada kauheita eroahdistuksia, se nukkuu sisällä suurimman osan ajasta. Koira-asioista on muutamakin ihminen ihan lähipiirissä marmattanut. Mm. siitä, että ruokin Kitaa lähinnä raa´alla lihalla. Minulla ei kuulemma ole varaa siihen ja pitäisi syöttää pelkkää nappulaa, kun "koira pärjää sillä ihan hyvin, sehän on kunnon ruokaa kuivattuna ja puristettuna kasaan, se tulee niin paljon halvemmaksi eikä koira välitä siitä, mitä syö, kunhan ruokaa on tarpeeksi" ja niin edelleen. On se nyt perkele! Joudun kuuntelemaan tätä läppää aika paljonkin ja vituttaa armottomasti, etten saisi syöttää koiralleni sitä ruokaa mitä se on tarkoitettu syömään, eli raakaa lihaa ja luita(myös kotiruokaa ja vähän nappulaa ja koiran mureketta tms saa) ja siihen lisättynä öljyjä, piimää, merilevää ym hivenaineita. Kita on muuttanut elämääni parempaan suuntaan, miksen siis tarjoaisi sille parasta mitä voin ja mikä tuntuu oikealta?

Toinen hyvä asia tässä rauhallisessa kotielämässä on se, että jää aikaa Lapselle ja A:lle, laittaa kunnon ruokaa ja hengailla kotona lukemassa, pötköttelemässä kissojen kanssa sohvalla, katsomassa leffoja ja pelaamassa korttia. Vaikka arki-iltaisin kaikki ovat enimmäkseen omilla koneillaan, on jotenkin mukavaa olla samassa tilassa yhdessä, jutella välillä ja laitella rauhassa sapuskaa.

En tiedä, mistä tämä johtuu, olenko kaivannut tällaista kovastikin ja siten pikkuhiljaa itse muokannut elämäni tällaiseksi vai onko tämä ihan luonnollinen siirtymä keski-ikäisyyteen. Ihan vielä en ole ulkoilupukua hankkinut, vaikka farmarilla nykyään ajetaankin ja harrastuksiin kuuluu "mökkeily" ja "ulkoilu", hah hah. Ehkä tämä on taas yksi tällainen vaihe, että tarvitsen käpertymistä sisäänpäin, oman porukan kanssa olemista ja hyvin tasaista elämää.

Välillä saan edelleen paniikki-ahdistuskohtauksia ja tulee sellainen olo, että jotain kauheaa on tapahtumassa. Alitajunta pyörittelee kaikenlaisia asioita, jotka sitten tulevat tietoisuuteeni sairaina unina ja ahdistuskohtauksina. Kieltämättä sitä käsiteltävää onkin, olenhan peittänyt pinnalta terveellisellä ja rauhallisella elämällä mm. edelleen pahan riippuvuuden. Jotain pitäisi sillekin asialle tehdä. Ajattelen viime talven/kevään vieroitusta aika hyvin onnistuneena. Olen huomannut, että suurin osa ei-käyttäjistä, jotka eivät riippuvuusasioita juurikaan tunne, pitävät tätä ihan käsittämättömänä. Että on ollut vieroituskuurilla, päässyt irti ja retkahtanut uudestaan, mitäs onnistumista siinä muka on? Minusta viime vieroitus oli erittäin tärkeä ja oivalsin tosi tärkeitä asioita itsestäni suhteessa kamaan ja riippuvuuteeni, mm. sen että olen hyvinkin taipuvainen pitämään itseäni hiukan erikoisena, ylempänä muita(käyttäjiä)ja tajusin retkahdusteni johtuvan pitkälti juuri siitä asenteesta, että MINÄHÄN osaan käyttää hallitusti joskus ja MINÄHÄN hoidan asiani, MINÄ pidän itseni kunnossa ja huolehdin perheestä ja MINÄ käyn töissä, joten eihän MINULLA nyt mitään varsinaista ongelmaa ole...

Tilanne on hyvin erilainen kuin vaikka kolme vuotta sitten, jolloin vedin piriäkin kohtuullisen usein, rouskin bentsoja, rätkin niitä hihaan ja kovat opiaatit kelpasivat mainiosti aina kun niitä sai. Tietysti kaveripiirit vaikuttivat. Olen luopunut tosi monesta kaverista ja hyvästä ystävästäkin viime kevään jälkeen, asunnonvaihto vaikutti siinä paljon. Ei tuntunut niin pahalta luopua tiettyjen ihmisten seurasta ja niistä asioista, joihin hengaaminen seurassa johti. Olinhan muutenkin muuttamassa, menossa avoliittoon ja keväinen vieroitus oli jo karkottanut joitakin ihmisiä.

Tiedän, että edistyn koko ajan asian kanssa, mutta raitis en ole, vaan kunnolla fyysisesti ja psyykkisesti koukussa ja raitistuminen vaatii totaalisen repäisyn ja rankan vieroituskuurin. Tällä hetkellä en ole valmis jättämään perhettä pitkäksi aikaa laitokseen mennäkseni, mutta sekin aika koittaa vielä. Uskoisin, että niin sen pitää mennä, en minä millään "tahdonvoimalla"(vittu että vihaan koko sanaakin) tästä vapaudu, vaan kovalla työllä itseni kanssa ja läheisten ihmisten tuella.
Masennusta pitäisi myös hoitaa, keväällä saatu mielipidelääkityssatsi loppui, enkä ole saanut haettua uutta. Fluoksetiini kuitenkin tuntui auttavan ja pitävän ahit kurissa, ainakin niin, ettei tarvinnut alkaa täristä keskellä katua tai tuijottaa seinää koko viikonloppua, kun ei uskaltanut mennä ulos. Nyt kun olen n. kuukauden ollut ilman lääkettä, huomaan taas sellaisen "pahaenteisyyden" hiipivän sisälleni. Ei hyvä. Onneksi nukun reilusti enkä enää heräile kymmentä kertaa yössä, vaikka edelleen heräilenkin muutaman kerran joka yö ja näen mielipuolisia unia.

Mutta tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen elooni, en kaipaa mitään erityistä tähän lisäksi, enkä kärsi mistään puutteesta, ei tarvitse enää stressata vuokranmaksua ja ulosottoa, vaan pystyn jopa suunnittelemaan eteenpäin taloudenpitoa ja olen A:n kanssa aloittanut niinkin hohdokkaan systeemin, kuin Kauppatili, jonne siirretään palkasta aina rahaa ja jolta maksetaan kaikki ruokaostokset. Jännittävää, eikö?
-minh-

Sisälmykset

No niin, Tiina on tyhjentänyt käsveskansa ja listannut, sekä kuvannut sen sisällön blogiinsa. Muistan tehneeni saman joskus hamassa menneisyydessä Vuodatuksen Haarakonttorissani, mitenköhän sen löytäisin...? Joka tapauksessa listaan nyt laukkuni sisällön tänne, mutta ilman valokuvaa. Tilannehan on se, että minun kamerani kosahti jo kuukausia sitten ja käytän nykyisin A:n Samsung-kameraa joka on helvetin hankala. En saa siitä suoraan siirrettyä kuvia omalle koneelleni, koska kaikki ne nupit ja kortit ja liittimet on eri kokoa, joten A joutuu lataamaan kuvat ensin omalle koneelleen ja sitten meilaamaan ne minulle, eikä se saatana tietenkään suostu yhden kuvan takia moiseen operaatioon perjantai-iltana.

Laukkuni on siis huhtikuussa Mirandalta saatu tummansininen, vähän denim-tyyppinen Björn Borg-kangaslaukku, mahdollisimman yksinkertainen. Kun kuljen ulkona laukku olalla, pidän BB-tekstiä kainalon puolella, toiselta puolelta se on vain sininen.

Ja sisältöön:

- rikkinäinen rahapussi(Kiina-kaupan tyypillinen soikea pikku pussukka)
- duunin avaimet
- avainnippu
- sytkäreitä x4
- meikkipussi
- sateenvarjo
- hiusharja x3
- tamponeja
- pikkuhousunsuojia
- reseptejä
- tulitikkuaski x6
- city-shoppari+kesäextra-vihot
- A7-kokoinen osoitemuistio
- purkillinen Burana 800mg
- Elizabeth Arden Eight Hour Cream-tuubi(=lypsyvoide)
- Blistex-huulirasva
- Labello-huulirasva x2
- Liposan-huulirasva
- muutaman vuoden takainen kirje ystävältäni
- puhelin
- kolikoita (1,35€)
- litistyneitä, tyhjiä Ibumax 400 ja OB-tamponi-pahvibokseja x 6
- passi
- mp3-soitin
- pikkuhousut
- matkahammasharja
- hiuslenkkejä x 4
- deodorantti x 2
- simpukankuori
- kivi x6
- Tramal 50mg- lätkä x2
- Marian Keyes-pokkari (Vielä on toivoa)
- Jo Nesbo-pokkari(Lumiukko)
- Rimmel-kynsilakka (610 Pompous)
- metallinen savukerasia x2
- lähetettäviä postikortteja x4
- rannekoruja x3
- korvakoru x1
- erilaisia hiussolkia x6
- hammastahna
- desinfiointilappuja
- rullalaastaria n. 5cm pätkä
- kuulakärkikynä x4
- kamera
- röökiaskeja x3 (vajaita)
- koiran beef stick-paketti
- mattoveitsi
- koirankeksin paloja ja muruja
- koirankakkapusseja x3(käyttämättömiä)
- purkkapaketteja x3(vajaita)

Kuten huomaatte, laukkuni sisältö on pienentynyt huomattavasti verrattuna edelliseen inventaarioon.

Eikun sisälmykset pöytään!

-minh-

koiria ja ihmisiä

Kodin vieressä jalkakäytävällä n, klo 23, menossa iltalenkin jälkeen kotiin.
Vastaan tulee mies ison mustan saksanpaimenkoiran kanssa ja näkee meidät n. 20 m päässä. Mies alkaa riuhtoa ja repiä nuuskivaa koiraansa, joka tällöin huomaa Kitan ja alkaa rähistä. Kita yrittää päästä tutustumaan saksanpaimenkoiraan ja kiskoo sinnepäin, minä kuljetan sitä jalkakäytävää pitkin koirakon ohi. Meidän kohdalla mies pysähtyy ja koira hyökkii hulluna rähjäten Kitaa päin, Kita kiskoo myös toista koiraa päin. Mies sanoo minulle: "alapas mennä siitä vähän reippaammin, ettei tän tarvitse haukkua turhaan".
Sanon pöyristyneenä ainoastaan: "joo me mennään" ja kiskon Kitan pois. Katson taakseni ja mies läimii koiraansa nahka-ketju-hihnalla ja kiskoo niin että koira sinkoilee edestakaisin.

 

Koirapuistossa keskellä päivää, Kita n. 4kk loikkii ympäri koirapuistoa, joka on tyhjä. Puistoon tulee mies kahden sekarotuisen keskikokoisen koiransa kanssa. Koirat juoksevat Kitan luo ja käyvät rähisten päälle. Kita alkaa kiljua ja käpertyy maahan kauhuissaan. Juoksen paikalle ja mies katsoo naureskellen koiria ja sanoo: "älä mene siihen sekoilemaan, anna koirien selvittää itse arvojärjestyksensä". Kita kiljuu paniikissa ja lytyssä maata vasten, kaksi koiraa hyökkäilee ja ärisee sen kimpussa. Pyydän miestä ottamaan koirat kiinni, että saan Kitan pois. Mies sanoo:"Ei tarvi tulla koirapuistoon jos sun koira ei pärjää muiden kanssa täällä".
Huudan miehen isommalle ja aggressiivisemmalle koiralle "POIS" ja kiskon Kitan sivuun, laitan pannan kaulaan ja vien sen täristen ulos puistosta. Kita tärisee vielä kymmenen minuutin päästä ja minä myös. Myöhemmin kuulen, että miehen koirat hyökkäilevät useinkin koirapuistossa ja mies on sitä mieltä, että ne, jotka eivät pärjää tappelussa, joutavat pois puistosta.

 

Keskuspuistossa hiekkatiellä lenkillä, Kita on n. 4kk vanha. Vastaan tulee täysikasvuinen kultainen noutaja hihnassa omistajansa, keski-ikäisen naisen kanssa. Noutaja heiluttaa häntäänsä ja on tulossa moikkaamaan Kitaa, Kita kiskoo innostuneena noutajaa kohti. Kysyn naiselta, voivatko koirat haistella ja nainen hymyilee ja löysää noutajan hihnaa. Samantien noutaja tulee Kitan päälle räyhäten kuin hullu. Kita käy maahan makaamaan ja uikuttaa alistuneena. Nainen sanoo: "Tästä ei koskaan tiedä, räjähtääkö se vai onko ystävällinen, mutta pentuja tää ei siedä." Kiva, kiitos ihan vitusti tästäkin tiedosta, varsinkin tässä vaiheessa.

 

Kotikadulla, menossa puistoon tai lenkille, Kita n. 4kk vanha. Pysähdymme kioskin luona, jossa tuttu irlannin vesispanieli on sidottu roskikseen, koirat leikkivät hetken yhdessä. Viiden metrin päästä kuuluu hillitöntä lapsen itkua ja nyyhkytystä, kerrostalon ulko-oven vierestä pensaiden takaa. Menen kysymään, mikä hätänä. Puskassa seisoo n. 5-7-vuotias somalityttö ja itkee hysteerisesti: "toi koira kiusaa mua". Lähden eteenpäin Kitan kanssa, joka edelleen on koirakaverinsa lumoissa, eikä edes huomaa tyttöä ja sanon, että koira ei kiusaa, se ei ole edes nähnyt tyttöä. Samassa kolmannen kerroksen ikkunaan ilmestyy huivipäinen somalinainen, joka huutaa: "Anteeksi! Vie koira pois, tyttö pelkää sitä!" Yritän selittää, että koira ei ole edes huomannut tyttöä, mutta pikkutyttö kirkuu hysteerisenä ja nainen huutaa, että vie koira pois. Selevä.

 

Koirapuistossa, Kita 4kk ja paras whippet-kaveri leikkivät. Portille tulee puolituttu 20-30-vuotias nainen, bimbo, jonka muistan baareista hyvin, hänellä on pitbull ja hän huutaa: "onko noi koirat kilttejä?" Vastaamme whippetin omistajan kanssa, että molemmat ovat nuoria vasta ja ihan kilttejä. Tyttö tulee pitbullin kanssa sisään ja koira alkaa samantein rähjäämään kaikille ja juoksemaan ympyrää. Kita menee tytön luo ja alkaa hyppiä tätä vasten. Tyttö paiskaa Kitan kovakouraisesti alas ja alkaa esitelmöidä: "Siis kaikkihan on vaan koulutuksesta kiinni, blaablaa.." Sanon, että Kita on vasta nelkä kuukautta ja yritän koko ajan kitkeä ihmisten päälle hyppimistä, mutta puistossa se on joskus hankalaa. Tyttö jatkaa: "joo, siis sun todellakin kannattais kouluttaa tää koira, varsinkin tällanen iso jolla ei ole mitään tapoja on tosi rasittava. Se on niin helppo vaan antaa olla, kun ne on suloisia, mutta siinä just on se sudenkuoppa, että sitten ne on ihan mahdottomia aikuisina, blaablaa...niinku ihmiset sanoo näistä pitbulleista, että ne on vaarallisia, mut se on ihan koulutuksesta kiinni, niinku tää munkin koira on aivan ihana luonteeltaan..." Samalla pitbull juoksee ympyrää ja vahtii vesikuppia, jos Kita tai whippet yrittää kupille, koira räjähtää ja ajaa ne pois. Tyttö menee laittamaan uutta vettä kuppiin ja hänen koiransa alkaa murista, haukkua ja näykkiä tyttöä käsiin. "Mitä sä oikein teet!? Nyt kunnolla! Et sä yleensä noin huonosti käyttäydy!"

Kun vesi on laitettu ja koira edelleen täysin kierroksilla ja hermona, päätän lähteä. Käännyn menemään portille ja kuulen kovan ulahduksen takaani. Whippetin omistaja huutaa: "Mitä sä oikein teet?!" Kita on maassa ja tyttö on sen vieressä käsi ylhäällä, kuin lyömässä. Käyn hakemassa koirani ja lähden pois. Whippetin omistaja tulee myös. Vasta lähellä kotia hän kertoo, että tyttö oli lyönyt Kitaa kuonolle, kun tämä oli hypännyt. Voi vittu!


Taas koirapuistossa, Kita leikkii kavereidensa kanssa, joita ovat sama whippet-uros, noutaja-sekoitus-uros ja lapinkoira-uros. Koirilla on kovat painit menossa, kaikki ovat hyviä kavereita ja isokokoisia. Puistoon tulee nainen 3kk ikäisen tiibetinspanielinpennun kanssa. Muut koirat piirittävät pennun, joka makaa selällään ihan kauhuissaan isojen koirien haistelusta ja tassulla räpsimisestä. Nainen nostaa pennun syliin, jolloin kaikki koirat alkavat hyppiä häntä vasten ja haukkua. Joku sanoo naiselle, että pennulle ei kukaan tee mitään, mutta syliin ei kannata ottaa, koska sitten ne innostuvat ihan liikaa. Heti, kun pentu on maassa, se on piiritettynä ja haen Kitan pois, samoin noutaja otetaan sivummalle, että pentu saa olla rauhassa. kaksi muuta isoa koiraa haistelevat pentua, joka heittäytyy selälleen koko ajan. Taas nainen ottaa pennun syliin ja taas muut koirat alkavat hyppiä häntä vasten. Taas sanomme naiselle, että laittaisi koiran maahan. Nainen alkaa itkeä ja sanoo soittavansa poliisille vihaisista koirista. Sitten hän kantaa pennun pois puistosta, kaikki muut koirat pomppivat hysteerisinä naista vasten.
Siis mikä ihmisiä vaivaa?

Nämä ovat kaikki vain ikäviä esimerkkejä kohtaamisista, enimmäkseen olen tutustunut kivoihin koiriin ja kivoihin ihmisiin ja Kitalla on monta hyvää koirakaveria.

Sunnuntaisin ollaan käyty Rajasaaressa, jossa Kita on oppinut kunnolla uimaan ja peuhaa aina sydämensä kyllyydestä. Lokakuussa mennään koirakouluun(arkitottelevaisuus-kurssille), kun mielestäni Kita on nyt sopivan ikäinen, huomenna tasan 6kk. Kuvittelin ennen, että koira on ihanimmillaan pikkupentuna, mutta se vain muuttuu ihanammaksi koko ajan kasvaessaan! Tosin nyt on uhmaikä aika pahana välillä ja usein ulkona kuulolaite pois päältä, mutta samalla Kita ottaa koko ajan paremmin kontaktia ja ymmärtää pienemmästä vihjeestä mitä siltä halutaan. Ainoat ongelmantapaiset ovat ihmisten päälle hyppiminen(riemusta) ja välillä hihnassa vetäminen(innostus), mutta en kutsuisi niitä ihan ongelmiksi kuitenkaan. Kita on vajaat 30kg jötikkä, rauhallinen ja ihmisrakas, oppii nopeasti ja uskoo ihan puhetta. Ikinä sille ei tarvitse rähjätä. Uhmaikä tuo omat juttunsa, kuten landella naapurien terrorisointi ja kotona roskisten levittely, sekä ulkona on alkanut mörköily pimeällä. Joku betoniporsas saattaa olla hyvin epäilyttävä, sille pitää murista ja puhista ja uhota kovasti, ennenkuin se tulee tutuksi. Kissat eivät Kitasta paljon piittaa, Luke joskus malliksi vähän sähisee, mutta yleensä ne lekottelevat ihan lähekkäin samalla sängyllä ja ovat sovussa. Ruoka on ainoa asia, mistä tulee riitaa. Kita ei kestä, kun Luke käy syömässä sen nappuloita, eikä myöskään kissojen omaa ruokintaa tiskipöydällä. Sen mielestä kissoja ei tässä talossa kuuluisi ruokkia, se tapahtuu selvästikin koiran kustannuksella ja on hyvin epäreilua.

Tutkiskelen eri kenneleitä, jotka kasvattavat akitoja ja malamuutteja, mutta samalla haaveilen, että ensi keväänä hankkisin itselleni valkoisenpaimenkoiran pennun. Olen niihin niin ihastunut.

-minh-

Niveltenne terveydeksi

Inkiväärijuoma


n. 100 g möntti inkivääriä
puoli litraa vettä
1 litra appelsiinimehua(tuoremehua)
1 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1-2 limeä(limettiä)
tuoretta minttua


Kuori ja raasta inkivääri. Laita astiaan(kulho tai kannu), lisää vesi ja laita jääkaappiin tunniksi.
Sekoittele ja siivilöi inkivääri pois nesteestä.
Lisää sokerit, mehu ja puristettu lime.
Sekoita kunnolla, jäähdytä ja tarjoile tuoreella mintulla koristeltuna.

Jos haluat alkoholijuoman, lorauta sekaan rommia tai tequilaa.

-minh-

Mennyttä naista

Muutimme viime tiistaina vaaleanpunaiseen taloon ja keskiviikkona haimme Kitan. Se tuli ja vei kaikkien meidän sydämet samantein(noh, kissojen rakkaus siihen näyttäytyy sanotaanko hieman viileämmillä tavoilla...) ja nyt en voi kuvitellakaan koskaan eroavani koirasta. Miksei kukaan ole koskaan kertonut, että koiran anturoita voi haistella ja nuuskuttaa vaikka koko päivän, miten ne voikin tuoksua niin hyvältä? Meillä ollaan oltu aina erittäin aamu-unisia, mutta päivä alkaa ihanasti ja hyväntuulisesti, kun kuuden-seitsemän aikaan karvainen ohjus singahtaa sänkyyn täynnä riemua ja nuolee naamaa, sitä pääsee heti ylös ja ulos, kun toinen on niin elämäniloinen ja osoittaa rakkauttaan niin suoraan ja estoitta. Kun tulen töistä kotiin tai vaikka kaupasta, Kita vinkuu kuin heikkopäinen ja korvat luimussa pyörii jaloissa valmiina pussailemaan ja saamaan maharapsutuksia. Jälleennäkemisen riemu on joka kerta yhtä ylitsepursuavaa, kyllästyyköhän se ikinä siihen eli meihin? Tänään kun tulin töistä, A. oli Kitan kanssa pysäkillä vastassa ja koira oli seota onnesta kun kutsuin sitä tien toiselta puolelta.

Elämä on muuttunut ihan toisenlaiseksi kertaheitolla. Kita tekee pissat vielä ulko-oven eteen sanomalehdelle, eli lattiaa saa luututa monta kertaa päivässä. Pakastin, jääkaappi ja ruokakaappi ovat täynnä koiranruokaa, lihoja, rustoja ja luita, lattioilla pyörii leluja ja erinäisiä artikkeleita, mitä koira on kaivellut laatikoista ja jätesäkeistä saaliikseen ja kaikki pyörii muutenkin nyt sen ympärillä. Ollaan tehty pitkiä lenkkejä ja tutkimusretkiä, käyty uimassa(riehumassa vesirajassa) ja koirapuistossa. A:n kanssa suorastaan kilpaillaan, kumpi saa viedä sen aamulenkille ja Laps on vienyt sitä yksin ulos hyvällä menestyksellä.

En ole vielä koskaan tavannut noin itsevarmaa ja suuriegoista koiranpentua, kuin tuo, se ei aristele mitään eikä ketään ja yrittää dominoida kaikkia koiria jotka se tapaa. Eilen yksi jättiläismäinen kultainen noutaja ärähti sille, kun se päätti ottaa noutajan hännän saaliikseen ja Kita vain laukkasi karkuun ähäkutti-ilme naamallaan ja hyökkäsi heti uudestaan hännän kimppuun. Se on tosi rauhallinen ja varma kaiken uuden edessä, eikä todellakaan riehu kaiken aikaa. Meille on yhdet liukkaat portaat alaovelta ja Kita on aina mennyt hissillä. Joka kerran kun se menee portaat, naama menee keskittymisestä ruttuun kun se äheltää ne ylös tai alas. Nyt se nukkuu olkkarin pöydän alla ja kissat vaeltelevat ympärillä muka välinpitämättömän näköisinä.

Aamulenkin jälkeen Kita on tosi tuhma, käy ihan ylikierroksilla ja alkaa välittömästi kotiintultua tuhota sohvaa, kaivella jätesäkkejä ja laatikoita ja yrittää kiivetä tiskipöydälle kissojen ruokakupeille.

Päätimme antaa elukoiden ratkaista itse välinsä kun Kita tuli. Laku räppäsi ensimmäisenä iltana sitä kuonoon, kun se tuli liian lähelle ja Luke räppäsi eilen aamulla, kun Kita hyökkäsi Lapsen sänkyyn, jossa Laps ja Luke posottivat vielä yöuniaan. Kun kissat räppää, Kita ulahtaa ja hyppää kauemmaksi, mutta yrittää siten välimatkan päästä takapuoli pystyssä ja kimeästi haukkuen saada niitä leikkimään. Kissat ei arvattavasti arvosta yhtään koko kauhukakaraa, vaan katselevat mieluummin välimatkan päästä. Silti, kun Kita nukkuu parvekkeella tai lattialla, kissat eivät pysty pidättämään uteliaisuuttaan, vaan hiipivät ihan lähelle haistelemaan. Laku on täydellinen sopeutuja, sitä koira ei enää haittaa, koska se tietää voittavansa leikiten. Se vain katselee ylemmältä tasolta tai kävelee röyhkeästi ja nokka pystyssä Kitan mahan alta.

Tuolla koiralla on kyllä kamalin ääni, mitä olen koskaan kuullut. Se on aivan korviavihlovan kimeä, kun se haukkumalla yrittää saada kissoja leikkimään tai muuten vaan riehuu pehmolelu suussaan ympäri kämppää. Sillä on selvästi malamuuttimainen taipumus keskusteluun, mutta toivon vain että se ääni jossain vaiheessa edes vähän madaltuu, koska nyt aivot sulaa kun se innostuu.

Elämme nyt ihan suoraan laatikoista ja jätesäkeistä, eikä olla saatu mitään laitettua, kun on pitänyt käydä töissä ja olla koiran kanssa. Eilen aamulla Kita sai taas riehupellekohtauksensa ulkoilun jälkeen ja sain häätää sen repimästä sohvan täytteitä viisi kertaa peräkkäin. Kohta se jo laukkasi päätään ravistellen ja silmät muljahdellen kylpyhuoneesta yksi suihkuhansikas suussaan. Vaihdoin sen omaan puruleluun. Sitten menin keittämään kahvia. Minulla on joitakin kalliita mekkoja 90-luvulta, ex-miehelläni B:llä oli suurieleinen tapa ostella minulle design-mekkoja ja kalliita vaatteita, joille ei ole ollut käyttöä vuosikausiin(koska ne ovat a)ysäriä
b) kaksi numeroa liian pieniä), mutta joita en raaskinut heittää muutossa poiskaan. Kun menin eilen aamulla parvekkeelle tupakalle kahvikuppini kanssa, Kita löytyi makuuhuoneesta sängyn alta kallein kaikista mekoistani riekaleiksi revittynä jalkojensa välistä. Voi morjens. Samoin unohdin tänä aamuna denim-tennarit lattialle lenkin jälkeen ja kohta ne oli molemmat sohvalla täysin kuolattuna ja täynnä reikiä.

A. kertoi tänään puhelimessa kun olin töissä, että Kita oli juuri heivannut amarylliksen parvekkeen jakkaralta alas, repinyt sen silpuksi ja levitellyt mullat ympäriinsä. Sitten se juoksenteli pitkät limaiset lehdet suupielistä roikkuen riemuissaan etsimään lisää tuhottavaa. Mutta mitä voit sanoa, kun vinot ruskeat nappisilmät katsovat suoraan sieluun ja vaaleanpunainen kieli yrittää lipoa suupieliäsi?

Olen ollut töissä tällä viikolla, paitsi muuttopäivinä, ja meillä on hartaita puhelinkeskusteluja A:n ja Lapsen kanssa siitä, miten Kita on pissannut ja kakannut, mitä se on tehnyt ja miltä se on milloinkin näyttänyt, paljonko se on syönyt ja missä on käyty ulkoilemassa. Repesin jälkeenpäin, kun ajattelin eilistä puheluamme, jossa A. selitti tohkeissaan, kuinka Kita oli kakannut ja pissannut niin hienosti ulos ja kulkenut hihnassa kuin unelma ja kuinka sen kakka on koostumukseltaan niin täydellistä, että se on helppo poimia pussiin. Siis ihan kuin olisi uusi vauva talossa. Ja niinhän meillä onkin.

Ollaan annettu iltaisin sille iso, jäinen rustopala tai jauhelihalla täytetty kongi järsittäväksi ja niiden parissa se jaksaa ahertaa tuntikausia.

Apua, voisin kirjoittaa Kitasta loputtomiin, olen niin rakastunut siihen ja vielä enemmän, kun näen, miten hyvää se tekee meille kaikille.

Nyt kuitenkin otan pienet tirsat, jonka jälkeen lähdetään taas viemään Kitaa ulos. Tällä alueella on mielettömästi koiria ja meidän talossa niitä on n.joka toisessa asunnossa. Ihan vieressä on jo Igor tullut kaveriksi ja joka kerta ulkona törmätään yhteen amerikancockerspanieli Tobyyn joka on kaveri ja minimaalisen pieneen sekarotuiseen koiraan, joka on myös 3kk vanha ja Kitan pään kokoinen. Ne jaksavat painia loputtomiin ja pikkukoira laittaa Kitalle ärhäkkäästi kampoihin. Tuo hörhö ei kyllä kunnioita ketään ja toivon, ettei se myöhemmin aiheuta ongelmia. Kaikki koirat eivät halua alistua, mutta Kita pitää sitä itsestäänselvyytenä. Sen lisäksi se on jo nyt yli polvenkorkuinen ja tulee varmaankin painamaan n. 35kg täysikasvuisena, eli otteet on sen mukaiset. Ihmisiä se kunnioittaa kyllä ja tottelee hienosti monia pyyntöjä. Esimerkiksi tänne, seuraa, irti, alas, istu, luonnistuvat hyvin jos keskittymistä vaan riittää, eikä se rynni ovesta tai hypi päälle. Kouluttamista silti piisaa ja aion kyllä viedä sen kouluun syksyllä, suunnilleen 5kk ikäisenä, kun se osaa paremmin pidättää pissaa ja muutenkin on ollut meillä jonkin aikaa.

















Lupaan, ettei tästä tule koirablogia, mutta välillä kai saan hehkuttaa Kitan ihanuutta täälläkin, eh?
-minh-

The Dog

Omituista, miten kerralla tapahtuu hyviä asioita tai pahoja asioita ja koko asenne elämään ja tulevaisuuteen muuttuu niin nopeasti. Nyt kun ajattelen keväistä ahdistustani, joka ei tuntenut mitään kiinnostusta tulevaisuuteen, ihmettelen itseäni. Mutta toisaalta ihmetteln myös sitä, miten olen voinut muuttua näin nopeasti passiivisesta ja angstisesta masennuspotilaasta elämänhaluiseksi ja optimistiseksi ihmiseksi. Ei kai mielipidelääkkeillä voi kaikkea selittää? Syön pientä annosta, joka tuntuu tavallaan aika riittämättömältä, mutta toisaalta voi olla ihanteellinen.

Kaikki muuttui sen suuren kriisin jälkeen, joka minulla ja A:lla oli. Aloimme etsiä asuntoa ja siinä oli kaikenlaisia vaiheita, sisko sai vauvan dramaattisissa olosuhteissa ja oma perhetilanne alkoi tuntua tosi tärkeältä ja sitten yksi asia on johtanut toiseen jne. En voi sanoa, että olisin ajelehtinut ja asiat olisivat vain tapahtuneet, koska en usko sellaiseen muutenkaan. Uskon, että ihmisen oma asenne, mielentila ja pyrkimykset vaikuttavat tuleviin tapahtumiin merkittävästi.

Kun kävimme katsomassa vaaleanpunaista taloa, kävelimme pitkän lenkin sen ympäristössä ja katselimme ja juttelimme. Näin meidät asumassa siinä asunnossa ja tiesin, että haluan sen, vaikka se ei olekaan täydellinen. Se vain tuntui omalta. Ensimmäisenä kävellessä löysimme viljelypalstat. Kiljuin riemusta ja aloin kalkattaa niistä palstoista ja eipä aikaakaan, kun asuntoa tarjottiin meille(tietty siinä oli mutkia matkassa)ja pääsin ilmoittautumaan palstajonoon. Sain vastauksen, että olen ensimmäinen jonossa, koska asun palstojen kaava-alueella. Minulla on siis etuajo-oikeus niihin. Olen todella riemuissani asiasta ja odotan saavani palstan ensi keväänä.

Kävelimme läheisellä rannalla ja puhuimme Lapsen ja A:n kanssa alueesta. Ei aikaakaan, kun puhe kääntyi koiraan, jonka hankkimisesta ollaan puhuttu välillä, viime vuosina vähemmän ja uudelleen yhdessä ollessamme enemmän. Totesimme, että paikka on ihanteellinen koiralle ja ehkä joskus otamme jonkun koiran, kunhan pääsemme asettumaan.

Sattumalta sitten tarkastelin lähemmin valokuvia yhdestä koirasta eräässä blogissa ja ihastuin ikihyviksi. Tämä oli viikonloppuna. Näytin kuvia Lapselle ja A:lle ja molemmat olivat hajamielisen kiinnostuneita koirasta, johon olin kuvan perusteella päätä pahkaa ihastunut. En tiedä miksi, mutta halusin sen koiran. Niimpä otin yhteyttä ja eilen kävimme katsomassa(olen viimeiset kaksi vuotta lueskellut töissä koirankoulutus- ja hoito-oppaita ja keskustellut koirista työkavereiden kanssa paljon, kiinnostus on lisääntynyt koko ajan) pentuja. Voi luoja, että olen rakastunut! Pentu, joka meille ensi viikon keskiviikkona(kun ollaan muutettu) tulee, on puoliksi alaskanmalamuutti ja puoliksi akita-inu, eli siitä tulee ihan helvetin iso koira(netissä on kuva malamuutista joka on jääkaapin kokoinen). Pentu on narttu ja sen emo on malamuutti, eli siitä tulee enemmän sen oloinen kuin akita-isästään. Se on nyt 3kk vanha ja osaa vaikka mitä. Se on melkein sisäsiisti ja osaa jo tulla luokse kutsuttaessa, istua ja kävellä älyttömän nätisti hihnassa. Ja tietysti osaa syödä ulkona purkkaa ja linnunkakkaa huomaamatta. Se on todella pörröinen ja pehmeä, kömpelö honkkeli, mutta rauhallinen ja fiksun oloinen otus. Siskonsa on paljon isompi ja ärhäkämpi ja akitamaisempi.

Olen ihastunut ikihyviksi ja tutkin koko ajan kaikkea tietoa roduista ja koulutuksesta ja ravinnosta. A ja Laps olivat myös todella ihastuneita koiraan. Minulla on ollut husky, eli samantyyppinen vetokoira ja A:lla on ollut terrierejä. A on kyllä lievästi paniikissa koiran koon ja vaatimusten takia, mutta minä olen sitoutunut kouluttamaan sen ja tarjoamaan sille helkkarin paljon tekemistä ja liikuntaa. Se saa vetää pulkkaa ja kelkkaa ja kantaa reppua, pääsee uimaan ja fillarin kanssa juoksemaan ja kolmelle kunnon lenkille päivässä. Malamuutti ei kestä kuumuutta, joten sille tehdään telttamainen asumus parvekkeelle tulevaan kämppään. Sitten on kissat. Voin kuvitella, että jätkät istuu saunan lauteiden alla korvat luimussa ensimmäiset kaksi viikkoa, kun naskalihammas ravaa ympäri asuntoa, mutta varmasti tottuvat ajan myötä. Minä vien sen koirakouluun, koska haluan kouluttaa sen hyvin. Olen niin onnellinen!

Laitan heti kuvia kun saan koiran ja kameran!

-minh-

Uusi koti

Perheessäni on tapahtunut kaikenlaista viimeisen vuoden aikana, itse asiassa ihan mielettömän paljon, kun ryhtyy ajattelemaan. Mummi kuoli, enoni on sairastanut vakavasti, nuorin sisko muutti kotoa, alkoi seurustella ja muutti yhteen poikaystävänsä kanssa, veljeni muutti pois kotoa yhteen tyttöystävänsä kanssa,toinen siskoni sai vauvan, minä ja A. saatiin nyt se kämppä ja äiti on myymässä asuntoaan ja ostamassa uutta, sekä jäämässä virkavapaalle puoleksi vuodeksi. Sen lisäksi äiti julkaisi kirjan. Aika paljon, kun siinä on vain isoimmat asiat mainittu.

Kämpän kanssa kävi siis parhain päin, eilen saatiin tietää, että meille tarjotaan juuri sitä asuntoa, minkä halusimme ja kuun vaihteessa päästään jo muuttamaan. Vaaleanpunaiseen taloon ratikkamatkan päähän keskustasta. Oma työhuone jäi saamatta, mutta pidän asunnosta niin paljon, ettei se haittaa. Meillä ei ole varaa neljään huoneeseen tässä vaiheessa, tuostakin saa maksaa itsensä kipeäksi. Omituinen tunne, kun astuu siihen paikkaan, jonka tietää olevan seuraava koti ja näkee kaiken sellaisena, kun se on meidän sinne muutettua. Ollaan katsottu muita, ehkä jopa parempiakin asuntoja, taatusti halvempia ainakin, ihan kivoja asuntoja ja ankeita asuntoja, tuosta tiesin heti, että haluan sen. Ikkunanäkymät ei ole mitään ihmeellisiä, se on toisessa kerroksessa ja sauna on omituisesti asunnon keskellä, mutta parvekkeelle paistaa aurinko koko iltapäivän ja sieltä näkyy pieni kaistale merta, asunto on siisti, puhdas ja valoisa ja siellä pitää olla paljon kasveja ja värejä ja auringossa leijailevaa kissankarvaa. Makuuhuoneeseen haluan kiurutapetin ja mahdollisimman vähän elektroniikkaa. Meillä on jo kauheat väittelyt käynnissä, mm. että montako televisiota tarvitaan. Minusta yksikin on liikaa! Enkä halua A:n kauheaa taulua yhdellekään seinälle. Enkä rumaa sohvapöytää, mutta kai minunkin täytyy jossain asiassa joustaa perkele.

Koko homma meinasi mennä pieleen vuokranantajafirman työntekijöiden juututtua byrokratiaan ja minä meinasin jo luopua toivosta, mutta saatiin juuri oikea kämppä. Löysin vierestä viherpalstoja ja yritän saada niistä heti tietoa isänöitsijältä, oma pikku palsta olisi kaiken ihanuuden huipentuma. Uskon, että Blogistanista löytyy ihmisiä, jotka voisivat opettaa minua viljelemään jotain fantsua, minä kun en osaa yhtään mitään.

Olenko koskaan maininnut, että vihaan muuttamista melkein eniten maailmassa? Tästä tulee vielä mielenkiintoista.
-minh-

Finland- 1 point

Elämäni järkyttävin keskiviikko oli tällä viikolla. Siskoni synnytys käynnistettiin tiistaina alkuillasta ja keskiviikkona iltapäivällä äiti soitti itkien, että pitää nähdä heti. Muistan kaiken kuin hidastettuna ja kursivoituna. Ryntäsin asemalle äitiä vastaan ja purin kynsiäni polvet täristen sen kaksi minuuttia, jotka jouduin odottamaan. Olin varma, että sisko ja vauva ovat molemmat kuolleita. Äiti sitten tuli ja vei minut seinän viereen ja kertoi, mitä oli kuullut siskon miehen äidiltä, kun ei siskon miestä saanut kiinni. Synnytys oli mennyt ihan pieleen ja ollut niin vaikea, että vauva oli runnottu imukupilla ulos, yhden pisteen poika, ja heidät molemmat oli kiidätetty vain pois. Sisko leikkaussaliin ja vauva Lastenklinikalle. Molemmat meinasivat kuolla. Menin ihan shokkiin ja jouduin odottamaan äidin kanssa muutaman tunnin, ennenkuin kuului mitään. Onneksi vauva alkoi toipua nopeasti ja sisko myös. Pääsimme synnärille jo alkuillasta ja systeri oli hereillä ja ihmeen reipas. Vauvan käyrät näyttivät hyviltä ja hän on kaikinpuolin terve. Eilen hän pääsi jo synnytyssairaalan lastenosastolle ja tänään kävimme katsomassa. Mieletön, upea, kaunis ja pahantuulisen näköinen poika! Niin ihana! Täydellinen! Siinä se vain nukkui ja väänteli naamaansa. Vielä hän sai sokeriliuosta ja punasoluja oli saanut aiemmin; siskolle vaihdettiin veri, koska meinasi vuotaa kuiviin.

Olen tässä pari päivää ollut mielettömän uupunut ja pänsärkyinen ja miettinyt yötä myöten, että mitä jos L. ja vauva tai jompikumpi olisi kuollut. Se oli lähellä ja silloin kun sitä pelättiin, kun ei tiedetty mitään, koin sellaista kipua ja ahdistusta, etten ole varmaan ikinä ennen kokenut. Äiti oli ihan romuna, muut eivät vielä tienneet mitään. Kaikelta putosi pohja pois. Muutaman tunnin leijuin tyhjän päällä, odottaen. Oli ihana nähdä sitten systeri sairaalassa miehensä kanssa iloisena ja varmana siitä, että vauvalla on kaikki hyvin.
Herranjumala, mikä päivä! Varsinkin, kun olin etukäteen niin varma, että kaikki menee loistavasti, sisko vaan pykäisee vauvan ulos ja se on siinä. Synnytys ei vain koskaan ole sellainen, jonka voi suunnitella tai joka menee automaattisesti hyvin, vaikka kaikki menisi melkein loppuun asti normaalisti. Onneksi olen puhunut lapsuudenystäväni kanssa joka on kätilö ja hän vakuutteli minulle alusta asti, että terve ja täysiaikainen vauva yleensä toipuu todella hurjastakin synnytyksestä hyvin. Naisilla se on vähän erilaista, kun synnyttäjien ikä on noussut. Minä synnytin 20-vuotiaana kohtuullisen helposti(olihan siinä kaikkea, mutta olin kuitenkin nuori ja vahva) ja toivuin käsittämättömän nopeasti, mahakin vetäytyi kasaan kahdessa päivässä kokonaan. Systerikin on 35, eli synnyttäjäksi aika vanha, vaikka onkin hyvässä kunnossa. Toivon, ettei siitä jää henkisiä traumoja niin, että eivät uskalla hankkia lisää lapsia synnytyspelon takia.

Olen luvannut hankkia vauvalle mobilen ja haluan myös ostaa vaatteita ja kaikkea mahdollista tavaraa. Hillitön vauvakuume päällä! Miten ne voikin olla niin uskomattoman ihania vastasyntyneinä? Siskon pojalla on imukupin takia murjottu pää, eli omituisen muotoinen vielä, mutta kasvot ovat siropiirteiset ja ihanat, pehmeät posket ja murjottava ilme, pienenpienet silmäripset ja se päästelee ihania pikku ääniä nukkuessaan. Olen onneni kukkuloilla!

Kämppäasia alkaa pikkuhiljaa selvitä, viikonloppu pitää ravata vielä katsomassa, mutta uskoisin, että ensi viikon alussa jo tiedetään enemmän. Pitäkää peukkuja!
-minh-

Eläävä ihmisjumaala

Anteeksi nyt ihan kamalasti kaikki, jotka puhuvat karjalaa, savoa tai jotain jyväskylää, mutta minulla on ihan kauhea vastenmielisyys tiettyjä murteita kohtaan. Pidän kovasti Varsinais-Suomen, Lapin ja Kotkan murteista, sekä tietynlaisesta Karjalan murteesta, mutta minun on kauhean vaikea eritellä, mikä se on, joka kelpaa ja mikä kuullostaa hirveältä. Esimerkiksi joensuu on kamala murre. En halua loukata ketään,mutta ilmeisesti kuitenkin loukkaan. Jotkut murteet ovat minulle neutraaleja, kuten pohjanmaa ja oulu, samoin häme, mutta sitten on näitä, jotka vihlovat aivojani ja- sori nyt vielä kerran- kuullostavat tyhmältä. En tiedä mistä se johtuu. Vanhempani ovat Joensuusta molemmat ja minä asuin lapsena 3 vuotta Kouvolassa, puhuin vahvaa Kymenlaakson murretta. Miksi siis en voisi ikinä kuvitellakaan esimerkiksi olevani miehen kanssa joka puhuu joensuuta? Tai jyväskylää. Tai pieksämäkeä, herra varjele. Olen siis ilmeisesti kauhea Helsinki-snobi.

Tällä hetkellä kotona on kauhea hitti laulaa Riston(joku suomalainen bändi) biisejä. Tänään kuulin, kun Risto esiintyi YleX:n konsertissa suorassa lähetyksessä: "Minää- olen-palaasina" ja "hän oli eläävä- ihmisjumaala". Hirnuin kuin mielipuoli ja esitin A:lle ja Lapselle pätkiä tästä murrelaulusta jälkeenpäin.

Miksi muuten suomalaiset bändit on niin kamalia? Minä en löydä niistä mitään kuunneltavaa. Viikko-pari sitten katsoin yöllä A:n kanssa Voice-kanavaa. Sieltä tuli kaikenmaailman Amorphista sun muuta ja jokainen bändi kuullosti täsmälleen samalta kuin edellinen. A selitti niistä yhtyeistä, että tämä ja tämä on ollut jo viisitoista vuotta ja tämänhän nyt kaikki tuntee, mutta minä en vain tunne. kaikki kuullostaa ihan paskalta. Nykyään on miljoonia bändejä, jotka soittavat "melodista hardrockia" ja se on hirveää paskaa. Suomenkieliset ovat oma lajinsa. Paskaa kaikki tyynni.

Olen syönyt mielipidelääkkeitä nyt kolmisen päivää ja välillä tulee pahoinvoinnin aaltoja, velloo hetken ja vistottaa, mutta ei mitään vakavaa. Katson kolme kuukautta ja päätän sitten ,haluanko jatkaa vai pitääkö nostaa vai mitä teen. Nyt iloitsen siitä, että henkilökohtainen elämä on hyvällä mallilla, ensi viikolla katsotaan yhtä asuntoa ja tarjouksia tulee muistakin. Sopivia ei vain ole tullut vastaan. Rakastan suunnittelua, olen jo päättänyt minkälaisen sohvan haluan sitten joskus ja minkävärisen seinän makuuhuoneeseen. Käytiin jopa neuvottelu siitä, miten tiskivuorot ja siivoaminen järjestetään, koska tuleva koti ei saa olla tällainen läävä. Kieltäydyn jämähtämästä masennukseen tai vellomasta siinä, haluan nyt käyttää jokaisen ilon ja onnellisuuden mahdollisuuden hyväkseni, varsinkin nyt.
-minh-

Hiukan höyryjä

*Postauksesta kaksi kolmannesta on silkkaa rähjäämistä, lopussa vähän seesteisempää. Varoituksena niille, jotka eivät halua lukea kiroilua ja sitä, kuinka haluan repiä pään irti ihmisiltä.*

Masennus ja väsähtäneisyys saavat minussa esiin ihmisvihaajan. Koko kevään olen nieleskellyt töissä asiakkaiden edessä, kun ihmiset vain tuntuvat niin sietämättömän typeriltä ja ärsyttäviltä. Pinnani on lyhyt ja ylimielisyyteni massiivista ja kaikenpeittävää. Takerrun ihmisten ilmeisiin,ulkonäköön, yksittäisiin sanoihin tai yhteen tyhmään kysymykseen ja tuomitsen heidät välittömästi Vitun Idiooteiksi. Ei tarvitse peljätä, en harrasta ivallista virnuilua, tuhahtelua tai sarkastisia kommentteja, pidän ne ihan omana tietonani, mutta kun niitä on niin paljon! Ei mahdu tähän kattilaan! Ihan tyypillinen esimerkki: joku rouva tulee kauppaan ja kiekaisee: "Maksaako teillä yksi kortti kaksi euroa?! Törkeää!" Vastaan: "Ei, kun se on 30 senttiä, kymmenen saa kahdella eurolla, niinkuin tuossa lukee." Rouva ei tajua, vaan jatkaa: "Niin mutta kun tuossa lukee kaksi euroa, maksaako se yksi kortti sen kaksi euroa?" Johon minä: "Katsokaas nyt, kun tuossa lukee, että yksi kortti on kolmekymmentä senttiä, mutta kymmenen saa kahdella eurolla, yksi kortti siis maksaa kolmekymmentä senttiä." Ja mielessäni: VITUN IDIOOTTI SAATANA! OPETTELE VITTU LUKEMAAN JA LOPETA SE HELVETIN RÄÄKYMINEN! MONTAKO KERTAA TÄSSÄ SAA JANKUTTAA? JUMALAUTA!

Tai kun magneettijuovallista pankkikorttia käyttävä mummo piirustaa nimikirjoitustaan kieli keskellä suuta viisi minuuttia kassalla, karjun mielessäni: VOI VITUN APINA ETKÖ OSAA EDES NIMEÄSI KIRJOITTAA YHTÄÄN NOPEAMMIN TÄMÄ EI OLE MIKÄÄN KAUNOKIRJOITUSNÄYTE VOI HELVETTI TÄNNE SE VITUN KUITTI SIELTÄ JO!

Entäs sitten sirukorttia käyttävät ämmät, voi hyvä jumala: laitetaan se lompakko siihen sirukortinlukijan päälle ja toinen käsi vielä näköesteeksi ja sitten näppäillään sitä pin-koodia olan yli vilkuillen silmät kierossa ja pakko on vielä kommentoida jotain: "Kun ei koskaan voi tietää, että jokuhan voi vaan katsoa sen koodin jonossa ja napata kortin ja sitten on kaikki mennyt. Itse asiassahan tämä on aika vaarallinen systeemi, kun ei ole edes kunnon näkösuojaa tässä". NII JUST! YHTÄÄN ET SELVEMMIN VOI OSOITTAA ETTÄ NÄPPÄILET SITÄ PIN-KOODIASI SIIHEN LAITTEESEEN, EI VOI OLLA HUOMAAMATTA! ON SE VANHA KUNNON NIMIKIRJOITUSSYSTEEMI VAAN NIIN HELVETIN PALJON TURVALLISEMPI VITUN ÄLYKÄÄPIÖ!

Koskakohan ratkean, inhoan ihmisiä niin paljon. Tavallisena päivänä vältän katsomasta päin ketään, etten räjähtäisi, kaikki ovat niin kuvottavia. Saan sisäisen raivoapinakohtauksen jo lööpeistä ja lehtien kansista. "Erja Häkkinen puhuu tunteistaan". Mikä noita ihmisiä vaivaa? Puhuvatko juorutoimittajat ne ympäri vakuuttamalla, että "kyllä sinä olet niin tärkeä julkisuuden henkilö ja autat ja tuet monia samassa elämäntilanteessa olevia kertomalla nyt nykyisestä rakkauselämästäsi. Ihmiset pitävät sinua esimerkkinä, kyllä Suomen kansan täytyy saada tietää, miten sinulla nyt menee ja seurusteletko ja miten suhtaudut ex-miehesi uusperheeseen"? Vai onko julkisuus niin saatanan mahtavaa, kokeeko Erja Häkkinen, että hänellä on niin tärkeää asiaa, että pitää puhua lehdille? Miksi kukaan haluaisi "puhua tunteistaan" lehdille ja kertoa henkilökohtaisesta elämästään naamallaan ja nimellään muille ihmisille? Ja entäs telkkari sitten, eilen katsoin Amos Ozista(Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on upea kirja, suosittelen!) tehtyä ohjelmaa, jossa hän puhui Israelin tilanteesta, palestiinalaisista, Euroopan juutalaisvainoista, kirjoittamisesta, elämästään ja kirjoistaan. Kyseessä on älykkö, vaikutusvaltainen aktivisti, jolla on sanottavaa ja joka osaa sanoa sen kiinnostavasti ja hyvin. Jonkun Amos Ozin ei tarvitse esitellä seksielämäänsä tai muutenkaan henkilökohtaisia asioitaan, on paljon muutakin sanottavaa. Toiselta kanavalta tuli samoihin aikoihin Tosipaikka: Kaksosten seksielämä, jossa kaksosia kuvattiin pin up-kalenteriin ja "haastateltiin" lähinnä yhdestä aiheesta: "kaikkien" fantasiasta olla kolmen kimpassa sängyssä kaksosten kanssa ja oli siihen saatu yksi känninen kaksospari pelehtimään bikinit päällä sängyssä jonkun hyypiön kanssa kameran edessä. Olin juuri muutama päivä aikaisemmin raivonnut jollekin näistä Tosipaikka-dokumenteista suu vaahdossa ja nyt päätin katsoa ainakin toisen ohjelman mainoskatkojen ajan tätä. Kaikki ohjelmassa olivat NIIN RUMIA, oksettavan näköisiä ja umpityhmiä. Miten voi Englannissakin riittää väkeä tunkemaan näihin seksielämää tai ainakin yksityisasioita vilautteleviin "dokumentteihin", ihan loputtomiin? Englannissa menee tosi huonosti. Minua kuvottaa jo se aksenttikin, millä ne VITUN JUNTIT puhuvat.

En tosiaan tajua, miksi käyn näin lämpöisenä näistä asioista, mutta kun tuntuu, että jo sana SEKSI riittää, netissä, telkkarissa ja lehdissä, radiossa myös, saamaan ihmiset paikalle silmät kiiluen ja kieli suusta roikkuen vahtaamaan. Joskus töissä kun avaan aamulla jonkun peruskanavan, YleX:n tai vastaavan, siellä puhutaan klo yhdeksän aamulla klitorisorgasmista ja minulta lentää yrjö. Sexhibition-messut järjestetään varmaan viisi kertaa vuodessa nykyään, eikö millään saa tukittua tuota mediasta tunkevan "seksin" määrää? Vittu minä en jaksa enää. Sillä ole edes mitään tekemistä seksin kanssa. "Seksi" on ottanut ylivallan mediassa, kaiken pitää liittyä "seksiin" ja kaiki taatusti pannaan liittymään "seksiin" vaikka väkisin, saan kohta seksimyrkytyksen, sanakin inhottaa jo. Ei ole ensimmäinen kerta kun blogissa asiasta raivoan, mutta kun ihan oikeasti se nyt vaan on helvetti niin vastenmielistä, mitä tuolta koko ajan tunkee. Enkä vittu taatusti anna tuumaakaan periksi kertomalla, kuinka "seksuaalinen" (YYYÖÖÖÖRRGGHH) olen, mutta "vain yksityisesti, koska se on henkilökohtainen asia". Vittu minen sano enää mitään, vittuako se minulle kuuluu, mitä johtopäätöksiä lukijat tästä vetävät minun seksielämääni liittyen. KUINKA KETÄÄN VOISI EDES KIINNOSTAA? INHOTTAVAA!

Tämä liittyy varmasti ihan yleiseen ihmisvihaani, eli sanoivatpa ja tekivätpä ihmiset mitä hyvänsä, minua ärsyttää ihan helvetisti.

Muihin asioihin: neljän päivän vapaa töistä teki ihan helkkarin hyvää. Etsitään A:n kanssa yhteistä kämppää. Vaatimukseeni omasta huoneesta on suostuttu ilman vastalauseita, eli neljä huonetta olisi hakusessa nyt. Kyllä minä kolmioonkin voin muuttaa, jos se on kiva. Hiukan erilaista on katsella asuntoja yhdessä, kun vuokra menee puoliksi. Mahdollisuuksia on ihan eri tavalla. Haaveilen siitä parvekkeesta, jonka voisin laittaa kesää varten ylimääräiseksi olohuoneeksi ja jossa voisi kasvattaa vaikka mitä. Laps vaikuttaa olevan tyytyväinen ja innoissaankin, ainakin mitä kävelylenkeillä(huom! Vinkki teini-ikäisen lapsen vanhemmille: jos teillä ei ole mitään yhteistä tekemistä eikä kiinnostuksenkohteita teinin kanssa, lähtekää yhdessä iltakävelylle. Täällä on yksi teini nyt sitä mieltä, että tunnin lenkki joka ilta vähintään. Koska on kivaa kävellä ja jutella yhdessä)on tullut puhuttua.
Tästä asiasta olen tosi innoissani ja mikä sen mukavampaa, kun saatiin A:n kanssa keskusteltua asioista ja kumpikin haluaa samoja asioita. Yhdessäolo on erilaista nyt kriisin jälkeen, kun minäkin olen lopettanut jäkittämisen ja päättänyt sitoutua tähän suhteeseen. Ongelmia ei ole ratkottu, ei se niin mene, että kaikki selviää viikossa, mutta se inhottava puolinainen heiluminen on ohi, nyt ollaan sitten kanssa(=nyt ollaan sitten ihan vitun jumissa:). Tässä on mahdollisuus aloittaa ikäänkuin alusta, tehdä eri tavalla asioita, mutta kuitenkin yhdessä, saman ihmisen kanssa. Kuuden vuoden yhteinen historia on aika painava asia jo tässä vaiheessa. Siinä mielessä olen aika onnellinen.

Äiti tuli Caminolta ja juteltiin kunnolla. Opiskelusuunnitelmat ovat ehkä vähän selkiytyneet, parempi kun ei lähde toimimaan paniikissa. Minulla on nyt yli puoli vuotta aikaa siihen takarajaan, jonka olen itselleni asettanut. Katkollekin pitää mennä. Tarvitsen ehkä enemmän psyykkistä, kuin fyysistä vierotusta, motivaatiota ja sitä, että saan käännettyä tuon edellisen katkon onnistumiseksi ja askeleeksi eteenpäin, enkä epäonnistumiseksi. Sitä kautta voin alkaa parantumaan itseinhosta ja ikuisen epäonnistujan roolista, toteuttamaan muita asioita elämässä, jotka on jääneet tämän takia. Torstaina tapaan lääkärin ja katsotaan, aloitanko mielipidelääkkeet. Vähän kyllä ahdistaa ja jännittää semmoinen, mutta halu saada itseni kuntoon on kuitenkin kova. Jos tarvitaan nappeja, niin olkoon niin. Jos eivät sovi tai auta, niin sitten ollaan ilman, hewletti.

Äiti toi vaeltajan simpukan reissultaan minulle. Olen pitkään haaveillut siitä vaelluksesta, mutta teen sen sitten, kun olen valmis. Kun voin sanoa rehellisesti, että olen irti kamasta ja paranemassa. Siinä on ainakin yksi haave ja suunnitelma josta pitää kiinni, joka toivottavasti auttaa eteenpäin.

-minh-