Mennyttä naista

Muutimme viime tiistaina vaaleanpunaiseen taloon ja keskiviikkona haimme Kitan. Se tuli ja vei kaikkien meidän sydämet samantein(noh, kissojen rakkaus siihen näyttäytyy sanotaanko hieman viileämmillä tavoilla...) ja nyt en voi kuvitellakaan koskaan eroavani koirasta. Miksei kukaan ole koskaan kertonut, että koiran anturoita voi haistella ja nuuskuttaa vaikka koko päivän, miten ne voikin tuoksua niin hyvältä? Meillä ollaan oltu aina erittäin aamu-unisia, mutta päivä alkaa ihanasti ja hyväntuulisesti, kun kuuden-seitsemän aikaan karvainen ohjus singahtaa sänkyyn täynnä riemua ja nuolee naamaa, sitä pääsee heti ylös ja ulos, kun toinen on niin elämäniloinen ja osoittaa rakkauttaan niin suoraan ja estoitta. Kun tulen töistä kotiin tai vaikka kaupasta, Kita vinkuu kuin heikkopäinen ja korvat luimussa pyörii jaloissa valmiina pussailemaan ja saamaan maharapsutuksia. Jälleennäkemisen riemu on joka kerta yhtä ylitsepursuavaa, kyllästyyköhän se ikinä siihen eli meihin? Tänään kun tulin töistä, A. oli Kitan kanssa pysäkillä vastassa ja koira oli seota onnesta kun kutsuin sitä tien toiselta puolelta.

Elämä on muuttunut ihan toisenlaiseksi kertaheitolla. Kita tekee pissat vielä ulko-oven eteen sanomalehdelle, eli lattiaa saa luututa monta kertaa päivässä. Pakastin, jääkaappi ja ruokakaappi ovat täynnä koiranruokaa, lihoja, rustoja ja luita, lattioilla pyörii leluja ja erinäisiä artikkeleita, mitä koira on kaivellut laatikoista ja jätesäkeistä saaliikseen ja kaikki pyörii muutenkin nyt sen ympärillä. Ollaan tehty pitkiä lenkkejä ja tutkimusretkiä, käyty uimassa(riehumassa vesirajassa) ja koirapuistossa. A:n kanssa suorastaan kilpaillaan, kumpi saa viedä sen aamulenkille ja Laps on vienyt sitä yksin ulos hyvällä menestyksellä.

En ole vielä koskaan tavannut noin itsevarmaa ja suuriegoista koiranpentua, kuin tuo, se ei aristele mitään eikä ketään ja yrittää dominoida kaikkia koiria jotka se tapaa. Eilen yksi jättiläismäinen kultainen noutaja ärähti sille, kun se päätti ottaa noutajan hännän saaliikseen ja Kita vain laukkasi karkuun ähäkutti-ilme naamallaan ja hyökkäsi heti uudestaan hännän kimppuun. Se on tosi rauhallinen ja varma kaiken uuden edessä, eikä todellakaan riehu kaiken aikaa. Meille on yhdet liukkaat portaat alaovelta ja Kita on aina mennyt hissillä. Joka kerran kun se menee portaat, naama menee keskittymisestä ruttuun kun se äheltää ne ylös tai alas. Nyt se nukkuu olkkarin pöydän alla ja kissat vaeltelevat ympärillä muka välinpitämättömän näköisinä.

Aamulenkin jälkeen Kita on tosi tuhma, käy ihan ylikierroksilla ja alkaa välittömästi kotiintultua tuhota sohvaa, kaivella jätesäkkejä ja laatikoita ja yrittää kiivetä tiskipöydälle kissojen ruokakupeille.

Päätimme antaa elukoiden ratkaista itse välinsä kun Kita tuli. Laku räppäsi ensimmäisenä iltana sitä kuonoon, kun se tuli liian lähelle ja Luke räppäsi eilen aamulla, kun Kita hyökkäsi Lapsen sänkyyn, jossa Laps ja Luke posottivat vielä yöuniaan. Kun kissat räppää, Kita ulahtaa ja hyppää kauemmaksi, mutta yrittää siten välimatkan päästä takapuoli pystyssä ja kimeästi haukkuen saada niitä leikkimään. Kissat ei arvattavasti arvosta yhtään koko kauhukakaraa, vaan katselevat mieluummin välimatkan päästä. Silti, kun Kita nukkuu parvekkeella tai lattialla, kissat eivät pysty pidättämään uteliaisuuttaan, vaan hiipivät ihan lähelle haistelemaan. Laku on täydellinen sopeutuja, sitä koira ei enää haittaa, koska se tietää voittavansa leikiten. Se vain katselee ylemmältä tasolta tai kävelee röyhkeästi ja nokka pystyssä Kitan mahan alta.

Tuolla koiralla on kyllä kamalin ääni, mitä olen koskaan kuullut. Se on aivan korviavihlovan kimeä, kun se haukkumalla yrittää saada kissoja leikkimään tai muuten vaan riehuu pehmolelu suussaan ympäri kämppää. Sillä on selvästi malamuuttimainen taipumus keskusteluun, mutta toivon vain että se ääni jossain vaiheessa edes vähän madaltuu, koska nyt aivot sulaa kun se innostuu.

Elämme nyt ihan suoraan laatikoista ja jätesäkeistä, eikä olla saatu mitään laitettua, kun on pitänyt käydä töissä ja olla koiran kanssa. Eilen aamulla Kita sai taas riehupellekohtauksensa ulkoilun jälkeen ja sain häätää sen repimästä sohvan täytteitä viisi kertaa peräkkäin. Kohta se jo laukkasi päätään ravistellen ja silmät muljahdellen kylpyhuoneesta yksi suihkuhansikas suussaan. Vaihdoin sen omaan puruleluun. Sitten menin keittämään kahvia. Minulla on joitakin kalliita mekkoja 90-luvulta, ex-miehelläni B:llä oli suurieleinen tapa ostella minulle design-mekkoja ja kalliita vaatteita, joille ei ole ollut käyttöä vuosikausiin(koska ne ovat a)ysäriä
b) kaksi numeroa liian pieniä), mutta joita en raaskinut heittää muutossa poiskaan. Kun menin eilen aamulla parvekkeelle tupakalle kahvikuppini kanssa, Kita löytyi makuuhuoneesta sängyn alta kallein kaikista mekoistani riekaleiksi revittynä jalkojensa välistä. Voi morjens. Samoin unohdin tänä aamuna denim-tennarit lattialle lenkin jälkeen ja kohta ne oli molemmat sohvalla täysin kuolattuna ja täynnä reikiä.

A. kertoi tänään puhelimessa kun olin töissä, että Kita oli juuri heivannut amarylliksen parvekkeen jakkaralta alas, repinyt sen silpuksi ja levitellyt mullat ympäriinsä. Sitten se juoksenteli pitkät limaiset lehdet suupielistä roikkuen riemuissaan etsimään lisää tuhottavaa. Mutta mitä voit sanoa, kun vinot ruskeat nappisilmät katsovat suoraan sieluun ja vaaleanpunainen kieli yrittää lipoa suupieliäsi?

Olen ollut töissä tällä viikolla, paitsi muuttopäivinä, ja meillä on hartaita puhelinkeskusteluja A:n ja Lapsen kanssa siitä, miten Kita on pissannut ja kakannut, mitä se on tehnyt ja miltä se on milloinkin näyttänyt, paljonko se on syönyt ja missä on käyty ulkoilemassa. Repesin jälkeenpäin, kun ajattelin eilistä puheluamme, jossa A. selitti tohkeissaan, kuinka Kita oli kakannut ja pissannut niin hienosti ulos ja kulkenut hihnassa kuin unelma ja kuinka sen kakka on koostumukseltaan niin täydellistä, että se on helppo poimia pussiin. Siis ihan kuin olisi uusi vauva talossa. Ja niinhän meillä onkin.

Ollaan annettu iltaisin sille iso, jäinen rustopala tai jauhelihalla täytetty kongi järsittäväksi ja niiden parissa se jaksaa ahertaa tuntikausia.

Apua, voisin kirjoittaa Kitasta loputtomiin, olen niin rakastunut siihen ja vielä enemmän, kun näen, miten hyvää se tekee meille kaikille.

Nyt kuitenkin otan pienet tirsat, jonka jälkeen lähdetään taas viemään Kitaa ulos. Tällä alueella on mielettömästi koiria ja meidän talossa niitä on n.joka toisessa asunnossa. Ihan vieressä on jo Igor tullut kaveriksi ja joka kerta ulkona törmätään yhteen amerikancockerspanieli Tobyyn joka on kaveri ja minimaalisen pieneen sekarotuiseen koiraan, joka on myös 3kk vanha ja Kitan pään kokoinen. Ne jaksavat painia loputtomiin ja pikkukoira laittaa Kitalle ärhäkkäästi kampoihin. Tuo hörhö ei kyllä kunnioita ketään ja toivon, ettei se myöhemmin aiheuta ongelmia. Kaikki koirat eivät halua alistua, mutta Kita pitää sitä itsestäänselvyytenä. Sen lisäksi se on jo nyt yli polvenkorkuinen ja tulee varmaankin painamaan n. 35kg täysikasvuisena, eli otteet on sen mukaiset. Ihmisiä se kunnioittaa kyllä ja tottelee hienosti monia pyyntöjä. Esimerkiksi tänne, seuraa, irti, alas, istu, luonnistuvat hyvin jos keskittymistä vaan riittää, eikä se rynni ovesta tai hypi päälle. Kouluttamista silti piisaa ja aion kyllä viedä sen kouluun syksyllä, suunnilleen 5kk ikäisenä, kun se osaa paremmin pidättää pissaa ja muutenkin on ollut meillä jonkin aikaa.

















Lupaan, ettei tästä tule koirablogia, mutta välillä kai saan hehkuttaa Kitan ihanuutta täälläkin, eh?
-minh-

The Dog

Omituista, miten kerralla tapahtuu hyviä asioita tai pahoja asioita ja koko asenne elämään ja tulevaisuuteen muuttuu niin nopeasti. Nyt kun ajattelen keväistä ahdistustani, joka ei tuntenut mitään kiinnostusta tulevaisuuteen, ihmettelen itseäni. Mutta toisaalta ihmetteln myös sitä, miten olen voinut muuttua näin nopeasti passiivisesta ja angstisesta masennuspotilaasta elämänhaluiseksi ja optimistiseksi ihmiseksi. Ei kai mielipidelääkkeillä voi kaikkea selittää? Syön pientä annosta, joka tuntuu tavallaan aika riittämättömältä, mutta toisaalta voi olla ihanteellinen.

Kaikki muuttui sen suuren kriisin jälkeen, joka minulla ja A:lla oli. Aloimme etsiä asuntoa ja siinä oli kaikenlaisia vaiheita, sisko sai vauvan dramaattisissa olosuhteissa ja oma perhetilanne alkoi tuntua tosi tärkeältä ja sitten yksi asia on johtanut toiseen jne. En voi sanoa, että olisin ajelehtinut ja asiat olisivat vain tapahtuneet, koska en usko sellaiseen muutenkaan. Uskon, että ihmisen oma asenne, mielentila ja pyrkimykset vaikuttavat tuleviin tapahtumiin merkittävästi.

Kun kävimme katsomassa vaaleanpunaista taloa, kävelimme pitkän lenkin sen ympäristössä ja katselimme ja juttelimme. Näin meidät asumassa siinä asunnossa ja tiesin, että haluan sen, vaikka se ei olekaan täydellinen. Se vain tuntui omalta. Ensimmäisenä kävellessä löysimme viljelypalstat. Kiljuin riemusta ja aloin kalkattaa niistä palstoista ja eipä aikaakaan, kun asuntoa tarjottiin meille(tietty siinä oli mutkia matkassa)ja pääsin ilmoittautumaan palstajonoon. Sain vastauksen, että olen ensimmäinen jonossa, koska asun palstojen kaava-alueella. Minulla on siis etuajo-oikeus niihin. Olen todella riemuissani asiasta ja odotan saavani palstan ensi keväänä.

Kävelimme läheisellä rannalla ja puhuimme Lapsen ja A:n kanssa alueesta. Ei aikaakaan, kun puhe kääntyi koiraan, jonka hankkimisesta ollaan puhuttu välillä, viime vuosina vähemmän ja uudelleen yhdessä ollessamme enemmän. Totesimme, että paikka on ihanteellinen koiralle ja ehkä joskus otamme jonkun koiran, kunhan pääsemme asettumaan.

Sattumalta sitten tarkastelin lähemmin valokuvia yhdestä koirasta eräässä blogissa ja ihastuin ikihyviksi. Tämä oli viikonloppuna. Näytin kuvia Lapselle ja A:lle ja molemmat olivat hajamielisen kiinnostuneita koirasta, johon olin kuvan perusteella päätä pahkaa ihastunut. En tiedä miksi, mutta halusin sen koiran. Niimpä otin yhteyttä ja eilen kävimme katsomassa(olen viimeiset kaksi vuotta lueskellut töissä koirankoulutus- ja hoito-oppaita ja keskustellut koirista työkavereiden kanssa paljon, kiinnostus on lisääntynyt koko ajan) pentuja. Voi luoja, että olen rakastunut! Pentu, joka meille ensi viikon keskiviikkona(kun ollaan muutettu) tulee, on puoliksi alaskanmalamuutti ja puoliksi akita-inu, eli siitä tulee ihan helvetin iso koira(netissä on kuva malamuutista joka on jääkaapin kokoinen). Pentu on narttu ja sen emo on malamuutti, eli siitä tulee enemmän sen oloinen kuin akita-isästään. Se on nyt 3kk vanha ja osaa vaikka mitä. Se on melkein sisäsiisti ja osaa jo tulla luokse kutsuttaessa, istua ja kävellä älyttömän nätisti hihnassa. Ja tietysti osaa syödä ulkona purkkaa ja linnunkakkaa huomaamatta. Se on todella pörröinen ja pehmeä, kömpelö honkkeli, mutta rauhallinen ja fiksun oloinen otus. Siskonsa on paljon isompi ja ärhäkämpi ja akitamaisempi.

Olen ihastunut ikihyviksi ja tutkin koko ajan kaikkea tietoa roduista ja koulutuksesta ja ravinnosta. A ja Laps olivat myös todella ihastuneita koiraan. Minulla on ollut husky, eli samantyyppinen vetokoira ja A:lla on ollut terrierejä. A on kyllä lievästi paniikissa koiran koon ja vaatimusten takia, mutta minä olen sitoutunut kouluttamaan sen ja tarjoamaan sille helkkarin paljon tekemistä ja liikuntaa. Se saa vetää pulkkaa ja kelkkaa ja kantaa reppua, pääsee uimaan ja fillarin kanssa juoksemaan ja kolmelle kunnon lenkille päivässä. Malamuutti ei kestä kuumuutta, joten sille tehdään telttamainen asumus parvekkeelle tulevaan kämppään. Sitten on kissat. Voin kuvitella, että jätkät istuu saunan lauteiden alla korvat luimussa ensimmäiset kaksi viikkoa, kun naskalihammas ravaa ympäri asuntoa, mutta varmasti tottuvat ajan myötä. Minä vien sen koirakouluun, koska haluan kouluttaa sen hyvin. Olen niin onnellinen!

Laitan heti kuvia kun saan koiran ja kameran!

-minh-

Uusi koti

Perheessäni on tapahtunut kaikenlaista viimeisen vuoden aikana, itse asiassa ihan mielettömän paljon, kun ryhtyy ajattelemaan. Mummi kuoli, enoni on sairastanut vakavasti, nuorin sisko muutti kotoa, alkoi seurustella ja muutti yhteen poikaystävänsä kanssa, veljeni muutti pois kotoa yhteen tyttöystävänsä kanssa,toinen siskoni sai vauvan, minä ja A. saatiin nyt se kämppä ja äiti on myymässä asuntoaan ja ostamassa uutta, sekä jäämässä virkavapaalle puoleksi vuodeksi. Sen lisäksi äiti julkaisi kirjan. Aika paljon, kun siinä on vain isoimmat asiat mainittu.

Kämpän kanssa kävi siis parhain päin, eilen saatiin tietää, että meille tarjotaan juuri sitä asuntoa, minkä halusimme ja kuun vaihteessa päästään jo muuttamaan. Vaaleanpunaiseen taloon ratikkamatkan päähän keskustasta. Oma työhuone jäi saamatta, mutta pidän asunnosta niin paljon, ettei se haittaa. Meillä ei ole varaa neljään huoneeseen tässä vaiheessa, tuostakin saa maksaa itsensä kipeäksi. Omituinen tunne, kun astuu siihen paikkaan, jonka tietää olevan seuraava koti ja näkee kaiken sellaisena, kun se on meidän sinne muutettua. Ollaan katsottu muita, ehkä jopa parempiakin asuntoja, taatusti halvempia ainakin, ihan kivoja asuntoja ja ankeita asuntoja, tuosta tiesin heti, että haluan sen. Ikkunanäkymät ei ole mitään ihmeellisiä, se on toisessa kerroksessa ja sauna on omituisesti asunnon keskellä, mutta parvekkeelle paistaa aurinko koko iltapäivän ja sieltä näkyy pieni kaistale merta, asunto on siisti, puhdas ja valoisa ja siellä pitää olla paljon kasveja ja värejä ja auringossa leijailevaa kissankarvaa. Makuuhuoneeseen haluan kiurutapetin ja mahdollisimman vähän elektroniikkaa. Meillä on jo kauheat väittelyt käynnissä, mm. että montako televisiota tarvitaan. Minusta yksikin on liikaa! Enkä halua A:n kauheaa taulua yhdellekään seinälle. Enkä rumaa sohvapöytää, mutta kai minunkin täytyy jossain asiassa joustaa perkele.

Koko homma meinasi mennä pieleen vuokranantajafirman työntekijöiden juututtua byrokratiaan ja minä meinasin jo luopua toivosta, mutta saatiin juuri oikea kämppä. Löysin vierestä viherpalstoja ja yritän saada niistä heti tietoa isänöitsijältä, oma pikku palsta olisi kaiken ihanuuden huipentuma. Uskon, että Blogistanista löytyy ihmisiä, jotka voisivat opettaa minua viljelemään jotain fantsua, minä kun en osaa yhtään mitään.

Olenko koskaan maininnut, että vihaan muuttamista melkein eniten maailmassa? Tästä tulee vielä mielenkiintoista.
-minh-

Finland- 1 point

Elämäni järkyttävin keskiviikko oli tällä viikolla. Siskoni synnytys käynnistettiin tiistaina alkuillasta ja keskiviikkona iltapäivällä äiti soitti itkien, että pitää nähdä heti. Muistan kaiken kuin hidastettuna ja kursivoituna. Ryntäsin asemalle äitiä vastaan ja purin kynsiäni polvet täristen sen kaksi minuuttia, jotka jouduin odottamaan. Olin varma, että sisko ja vauva ovat molemmat kuolleita. Äiti sitten tuli ja vei minut seinän viereen ja kertoi, mitä oli kuullut siskon miehen äidiltä, kun ei siskon miestä saanut kiinni. Synnytys oli mennyt ihan pieleen ja ollut niin vaikea, että vauva oli runnottu imukupilla ulos, yhden pisteen poika, ja heidät molemmat oli kiidätetty vain pois. Sisko leikkaussaliin ja vauva Lastenklinikalle. Molemmat meinasivat kuolla. Menin ihan shokkiin ja jouduin odottamaan äidin kanssa muutaman tunnin, ennenkuin kuului mitään. Onneksi vauva alkoi toipua nopeasti ja sisko myös. Pääsimme synnärille jo alkuillasta ja systeri oli hereillä ja ihmeen reipas. Vauvan käyrät näyttivät hyviltä ja hän on kaikinpuolin terve. Eilen hän pääsi jo synnytyssairaalan lastenosastolle ja tänään kävimme katsomassa. Mieletön, upea, kaunis ja pahantuulisen näköinen poika! Niin ihana! Täydellinen! Siinä se vain nukkui ja väänteli naamaansa. Vielä hän sai sokeriliuosta ja punasoluja oli saanut aiemmin; siskolle vaihdettiin veri, koska meinasi vuotaa kuiviin.

Olen tässä pari päivää ollut mielettömän uupunut ja pänsärkyinen ja miettinyt yötä myöten, että mitä jos L. ja vauva tai jompikumpi olisi kuollut. Se oli lähellä ja silloin kun sitä pelättiin, kun ei tiedetty mitään, koin sellaista kipua ja ahdistusta, etten ole varmaan ikinä ennen kokenut. Äiti oli ihan romuna, muut eivät vielä tienneet mitään. Kaikelta putosi pohja pois. Muutaman tunnin leijuin tyhjän päällä, odottaen. Oli ihana nähdä sitten systeri sairaalassa miehensä kanssa iloisena ja varmana siitä, että vauvalla on kaikki hyvin.
Herranjumala, mikä päivä! Varsinkin, kun olin etukäteen niin varma, että kaikki menee loistavasti, sisko vaan pykäisee vauvan ulos ja se on siinä. Synnytys ei vain koskaan ole sellainen, jonka voi suunnitella tai joka menee automaattisesti hyvin, vaikka kaikki menisi melkein loppuun asti normaalisti. Onneksi olen puhunut lapsuudenystäväni kanssa joka on kätilö ja hän vakuutteli minulle alusta asti, että terve ja täysiaikainen vauva yleensä toipuu todella hurjastakin synnytyksestä hyvin. Naisilla se on vähän erilaista, kun synnyttäjien ikä on noussut. Minä synnytin 20-vuotiaana kohtuullisen helposti(olihan siinä kaikkea, mutta olin kuitenkin nuori ja vahva) ja toivuin käsittämättömän nopeasti, mahakin vetäytyi kasaan kahdessa päivässä kokonaan. Systerikin on 35, eli synnyttäjäksi aika vanha, vaikka onkin hyvässä kunnossa. Toivon, ettei siitä jää henkisiä traumoja niin, että eivät uskalla hankkia lisää lapsia synnytyspelon takia.

Olen luvannut hankkia vauvalle mobilen ja haluan myös ostaa vaatteita ja kaikkea mahdollista tavaraa. Hillitön vauvakuume päällä! Miten ne voikin olla niin uskomattoman ihania vastasyntyneinä? Siskon pojalla on imukupin takia murjottu pää, eli omituisen muotoinen vielä, mutta kasvot ovat siropiirteiset ja ihanat, pehmeät posket ja murjottava ilme, pienenpienet silmäripset ja se päästelee ihania pikku ääniä nukkuessaan. Olen onneni kukkuloilla!

Kämppäasia alkaa pikkuhiljaa selvitä, viikonloppu pitää ravata vielä katsomassa, mutta uskoisin, että ensi viikon alussa jo tiedetään enemmän. Pitäkää peukkuja!
-minh-

Eläävä ihmisjumaala

Anteeksi nyt ihan kamalasti kaikki, jotka puhuvat karjalaa, savoa tai jotain jyväskylää, mutta minulla on ihan kauhea vastenmielisyys tiettyjä murteita kohtaan. Pidän kovasti Varsinais-Suomen, Lapin ja Kotkan murteista, sekä tietynlaisesta Karjalan murteesta, mutta minun on kauhean vaikea eritellä, mikä se on, joka kelpaa ja mikä kuullostaa hirveältä. Esimerkiksi joensuu on kamala murre. En halua loukata ketään,mutta ilmeisesti kuitenkin loukkaan. Jotkut murteet ovat minulle neutraaleja, kuten pohjanmaa ja oulu, samoin häme, mutta sitten on näitä, jotka vihlovat aivojani ja- sori nyt vielä kerran- kuullostavat tyhmältä. En tiedä mistä se johtuu. Vanhempani ovat Joensuusta molemmat ja minä asuin lapsena 3 vuotta Kouvolassa, puhuin vahvaa Kymenlaakson murretta. Miksi siis en voisi ikinä kuvitellakaan esimerkiksi olevani miehen kanssa joka puhuu joensuuta? Tai jyväskylää. Tai pieksämäkeä, herra varjele. Olen siis ilmeisesti kauhea Helsinki-snobi.

Tällä hetkellä kotona on kauhea hitti laulaa Riston(joku suomalainen bändi) biisejä. Tänään kuulin, kun Risto esiintyi YleX:n konsertissa suorassa lähetyksessä: "Minää- olen-palaasina" ja "hän oli eläävä- ihmisjumaala". Hirnuin kuin mielipuoli ja esitin A:lle ja Lapselle pätkiä tästä murrelaulusta jälkeenpäin.

Miksi muuten suomalaiset bändit on niin kamalia? Minä en löydä niistä mitään kuunneltavaa. Viikko-pari sitten katsoin yöllä A:n kanssa Voice-kanavaa. Sieltä tuli kaikenmaailman Amorphista sun muuta ja jokainen bändi kuullosti täsmälleen samalta kuin edellinen. A selitti niistä yhtyeistä, että tämä ja tämä on ollut jo viisitoista vuotta ja tämänhän nyt kaikki tuntee, mutta minä en vain tunne. kaikki kuullostaa ihan paskalta. Nykyään on miljoonia bändejä, jotka soittavat "melodista hardrockia" ja se on hirveää paskaa. Suomenkieliset ovat oma lajinsa. Paskaa kaikki tyynni.

Olen syönyt mielipidelääkkeitä nyt kolmisen päivää ja välillä tulee pahoinvoinnin aaltoja, velloo hetken ja vistottaa, mutta ei mitään vakavaa. Katson kolme kuukautta ja päätän sitten ,haluanko jatkaa vai pitääkö nostaa vai mitä teen. Nyt iloitsen siitä, että henkilökohtainen elämä on hyvällä mallilla, ensi viikolla katsotaan yhtä asuntoa ja tarjouksia tulee muistakin. Sopivia ei vain ole tullut vastaan. Rakastan suunnittelua, olen jo päättänyt minkälaisen sohvan haluan sitten joskus ja minkävärisen seinän makuuhuoneeseen. Käytiin jopa neuvottelu siitä, miten tiskivuorot ja siivoaminen järjestetään, koska tuleva koti ei saa olla tällainen läävä. Kieltäydyn jämähtämästä masennukseen tai vellomasta siinä, haluan nyt käyttää jokaisen ilon ja onnellisuuden mahdollisuuden hyväkseni, varsinkin nyt.
-minh-

Hiukan höyryjä

*Postauksesta kaksi kolmannesta on silkkaa rähjäämistä, lopussa vähän seesteisempää. Varoituksena niille, jotka eivät halua lukea kiroilua ja sitä, kuinka haluan repiä pään irti ihmisiltä.*

Masennus ja väsähtäneisyys saavat minussa esiin ihmisvihaajan. Koko kevään olen nieleskellyt töissä asiakkaiden edessä, kun ihmiset vain tuntuvat niin sietämättömän typeriltä ja ärsyttäviltä. Pinnani on lyhyt ja ylimielisyyteni massiivista ja kaikenpeittävää. Takerrun ihmisten ilmeisiin,ulkonäköön, yksittäisiin sanoihin tai yhteen tyhmään kysymykseen ja tuomitsen heidät välittömästi Vitun Idiooteiksi. Ei tarvitse peljätä, en harrasta ivallista virnuilua, tuhahtelua tai sarkastisia kommentteja, pidän ne ihan omana tietonani, mutta kun niitä on niin paljon! Ei mahdu tähän kattilaan! Ihan tyypillinen esimerkki: joku rouva tulee kauppaan ja kiekaisee: "Maksaako teillä yksi kortti kaksi euroa?! Törkeää!" Vastaan: "Ei, kun se on 30 senttiä, kymmenen saa kahdella eurolla, niinkuin tuossa lukee." Rouva ei tajua, vaan jatkaa: "Niin mutta kun tuossa lukee kaksi euroa, maksaako se yksi kortti sen kaksi euroa?" Johon minä: "Katsokaas nyt, kun tuossa lukee, että yksi kortti on kolmekymmentä senttiä, mutta kymmenen saa kahdella eurolla, yksi kortti siis maksaa kolmekymmentä senttiä." Ja mielessäni: VITUN IDIOOTTI SAATANA! OPETTELE VITTU LUKEMAAN JA LOPETA SE HELVETIN RÄÄKYMINEN! MONTAKO KERTAA TÄSSÄ SAA JANKUTTAA? JUMALAUTA!

Tai kun magneettijuovallista pankkikorttia käyttävä mummo piirustaa nimikirjoitustaan kieli keskellä suuta viisi minuuttia kassalla, karjun mielessäni: VOI VITUN APINA ETKÖ OSAA EDES NIMEÄSI KIRJOITTAA YHTÄÄN NOPEAMMIN TÄMÄ EI OLE MIKÄÄN KAUNOKIRJOITUSNÄYTE VOI HELVETTI TÄNNE SE VITUN KUITTI SIELTÄ JO!

Entäs sitten sirukorttia käyttävät ämmät, voi hyvä jumala: laitetaan se lompakko siihen sirukortinlukijan päälle ja toinen käsi vielä näköesteeksi ja sitten näppäillään sitä pin-koodia olan yli vilkuillen silmät kierossa ja pakko on vielä kommentoida jotain: "Kun ei koskaan voi tietää, että jokuhan voi vaan katsoa sen koodin jonossa ja napata kortin ja sitten on kaikki mennyt. Itse asiassahan tämä on aika vaarallinen systeemi, kun ei ole edes kunnon näkösuojaa tässä". NII JUST! YHTÄÄN ET SELVEMMIN VOI OSOITTAA ETTÄ NÄPPÄILET SITÄ PIN-KOODIASI SIIHEN LAITTEESEEN, EI VOI OLLA HUOMAAMATTA! ON SE VANHA KUNNON NIMIKIRJOITUSSYSTEEMI VAAN NIIN HELVETIN PALJON TURVALLISEMPI VITUN ÄLYKÄÄPIÖ!

Koskakohan ratkean, inhoan ihmisiä niin paljon. Tavallisena päivänä vältän katsomasta päin ketään, etten räjähtäisi, kaikki ovat niin kuvottavia. Saan sisäisen raivoapinakohtauksen jo lööpeistä ja lehtien kansista. "Erja Häkkinen puhuu tunteistaan". Mikä noita ihmisiä vaivaa? Puhuvatko juorutoimittajat ne ympäri vakuuttamalla, että "kyllä sinä olet niin tärkeä julkisuuden henkilö ja autat ja tuet monia samassa elämäntilanteessa olevia kertomalla nyt nykyisestä rakkauselämästäsi. Ihmiset pitävät sinua esimerkkinä, kyllä Suomen kansan täytyy saada tietää, miten sinulla nyt menee ja seurusteletko ja miten suhtaudut ex-miehesi uusperheeseen"? Vai onko julkisuus niin saatanan mahtavaa, kokeeko Erja Häkkinen, että hänellä on niin tärkeää asiaa, että pitää puhua lehdille? Miksi kukaan haluaisi "puhua tunteistaan" lehdille ja kertoa henkilökohtaisesta elämästään naamallaan ja nimellään muille ihmisille? Ja entäs telkkari sitten, eilen katsoin Amos Ozista(Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on upea kirja, suosittelen!) tehtyä ohjelmaa, jossa hän puhui Israelin tilanteesta, palestiinalaisista, Euroopan juutalaisvainoista, kirjoittamisesta, elämästään ja kirjoistaan. Kyseessä on älykkö, vaikutusvaltainen aktivisti, jolla on sanottavaa ja joka osaa sanoa sen kiinnostavasti ja hyvin. Jonkun Amos Ozin ei tarvitse esitellä seksielämäänsä tai muutenkaan henkilökohtaisia asioitaan, on paljon muutakin sanottavaa. Toiselta kanavalta tuli samoihin aikoihin Tosipaikka: Kaksosten seksielämä, jossa kaksosia kuvattiin pin up-kalenteriin ja "haastateltiin" lähinnä yhdestä aiheesta: "kaikkien" fantasiasta olla kolmen kimpassa sängyssä kaksosten kanssa ja oli siihen saatu yksi känninen kaksospari pelehtimään bikinit päällä sängyssä jonkun hyypiön kanssa kameran edessä. Olin juuri muutama päivä aikaisemmin raivonnut jollekin näistä Tosipaikka-dokumenteista suu vaahdossa ja nyt päätin katsoa ainakin toisen ohjelman mainoskatkojen ajan tätä. Kaikki ohjelmassa olivat NIIN RUMIA, oksettavan näköisiä ja umpityhmiä. Miten voi Englannissakin riittää väkeä tunkemaan näihin seksielämää tai ainakin yksityisasioita vilautteleviin "dokumentteihin", ihan loputtomiin? Englannissa menee tosi huonosti. Minua kuvottaa jo se aksenttikin, millä ne VITUN JUNTIT puhuvat.

En tosiaan tajua, miksi käyn näin lämpöisenä näistä asioista, mutta kun tuntuu, että jo sana SEKSI riittää, netissä, telkkarissa ja lehdissä, radiossa myös, saamaan ihmiset paikalle silmät kiiluen ja kieli suusta roikkuen vahtaamaan. Joskus töissä kun avaan aamulla jonkun peruskanavan, YleX:n tai vastaavan, siellä puhutaan klo yhdeksän aamulla klitorisorgasmista ja minulta lentää yrjö. Sexhibition-messut järjestetään varmaan viisi kertaa vuodessa nykyään, eikö millään saa tukittua tuota mediasta tunkevan "seksin" määrää? Vittu minä en jaksa enää. Sillä ole edes mitään tekemistä seksin kanssa. "Seksi" on ottanut ylivallan mediassa, kaiken pitää liittyä "seksiin" ja kaiki taatusti pannaan liittymään "seksiin" vaikka väkisin, saan kohta seksimyrkytyksen, sanakin inhottaa jo. Ei ole ensimmäinen kerta kun blogissa asiasta raivoan, mutta kun ihan oikeasti se nyt vaan on helvetti niin vastenmielistä, mitä tuolta koko ajan tunkee. Enkä vittu taatusti anna tuumaakaan periksi kertomalla, kuinka "seksuaalinen" (YYYÖÖÖÖRRGGHH) olen, mutta "vain yksityisesti, koska se on henkilökohtainen asia". Vittu minen sano enää mitään, vittuako se minulle kuuluu, mitä johtopäätöksiä lukijat tästä vetävät minun seksielämääni liittyen. KUINKA KETÄÄN VOISI EDES KIINNOSTAA? INHOTTAVAA!

Tämä liittyy varmasti ihan yleiseen ihmisvihaani, eli sanoivatpa ja tekivätpä ihmiset mitä hyvänsä, minua ärsyttää ihan helvetisti.

Muihin asioihin: neljän päivän vapaa töistä teki ihan helkkarin hyvää. Etsitään A:n kanssa yhteistä kämppää. Vaatimukseeni omasta huoneesta on suostuttu ilman vastalauseita, eli neljä huonetta olisi hakusessa nyt. Kyllä minä kolmioonkin voin muuttaa, jos se on kiva. Hiukan erilaista on katsella asuntoja yhdessä, kun vuokra menee puoliksi. Mahdollisuuksia on ihan eri tavalla. Haaveilen siitä parvekkeesta, jonka voisin laittaa kesää varten ylimääräiseksi olohuoneeksi ja jossa voisi kasvattaa vaikka mitä. Laps vaikuttaa olevan tyytyväinen ja innoissaankin, ainakin mitä kävelylenkeillä(huom! Vinkki teini-ikäisen lapsen vanhemmille: jos teillä ei ole mitään yhteistä tekemistä eikä kiinnostuksenkohteita teinin kanssa, lähtekää yhdessä iltakävelylle. Täällä on yksi teini nyt sitä mieltä, että tunnin lenkki joka ilta vähintään. Koska on kivaa kävellä ja jutella yhdessä)on tullut puhuttua.
Tästä asiasta olen tosi innoissani ja mikä sen mukavampaa, kun saatiin A:n kanssa keskusteltua asioista ja kumpikin haluaa samoja asioita. Yhdessäolo on erilaista nyt kriisin jälkeen, kun minäkin olen lopettanut jäkittämisen ja päättänyt sitoutua tähän suhteeseen. Ongelmia ei ole ratkottu, ei se niin mene, että kaikki selviää viikossa, mutta se inhottava puolinainen heiluminen on ohi, nyt ollaan sitten kanssa(=nyt ollaan sitten ihan vitun jumissa:). Tässä on mahdollisuus aloittaa ikäänkuin alusta, tehdä eri tavalla asioita, mutta kuitenkin yhdessä, saman ihmisen kanssa. Kuuden vuoden yhteinen historia on aika painava asia jo tässä vaiheessa. Siinä mielessä olen aika onnellinen.

Äiti tuli Caminolta ja juteltiin kunnolla. Opiskelusuunnitelmat ovat ehkä vähän selkiytyneet, parempi kun ei lähde toimimaan paniikissa. Minulla on nyt yli puoli vuotta aikaa siihen takarajaan, jonka olen itselleni asettanut. Katkollekin pitää mennä. Tarvitsen ehkä enemmän psyykkistä, kuin fyysistä vierotusta, motivaatiota ja sitä, että saan käännettyä tuon edellisen katkon onnistumiseksi ja askeleeksi eteenpäin, enkä epäonnistumiseksi. Sitä kautta voin alkaa parantumaan itseinhosta ja ikuisen epäonnistujan roolista, toteuttamaan muita asioita elämässä, jotka on jääneet tämän takia. Torstaina tapaan lääkärin ja katsotaan, aloitanko mielipidelääkkeet. Vähän kyllä ahdistaa ja jännittää semmoinen, mutta halu saada itseni kuntoon on kuitenkin kova. Jos tarvitaan nappeja, niin olkoon niin. Jos eivät sovi tai auta, niin sitten ollaan ilman, hewletti.

Äiti toi vaeltajan simpukan reissultaan minulle. Olen pitkään haaveillut siitä vaelluksesta, mutta teen sen sitten, kun olen valmis. Kun voin sanoa rehellisesti, että olen irti kamasta ja paranemassa. Siinä on ainakin yksi haave ja suunnitelma josta pitää kiinni, joka toivottavasti auttaa eteenpäin.

-minh-

Kuusiviikkoiskatsaus

Epävarmasti ja haparoiden kirjauduin sisään blogiin ja löysin kahdeksan kommenttia, joita en ole edes käynyt katsomassa. Kiitos niistä. Tämä ei nyt ole yhtään helppoa tämä bloggaaminen, mutta olen kaivannut sitä kovasti. Ja sitäpaitsi, pakkohan mun on päivittää, että siellä Pulttilassakin joskus päivitettäisiin!

Kevät on ollut tosi raskas, yhtä tervanjuontia ja vääriä valintoja, periksiantamista, raskasta masennusta, jossa olen kahlannut kainaloita myöten. En ole edes osannut ajatella, miten tästä selviäisi. Niimpä olen jättänyt asiat roikkumaan ja puolitiehen, tehnyt vain välttämättömän hengissäpysymiseksi.
Masennus on alkanut jo kauan sitten, mutta en ole suostunut myöntämään sitä. Olen ollut viisi vuotta niin masennuslääkevastainen, nyt tajuan, että pakko niitä on kokeilla, saada vähän vetoapua.

Itseinhossani ja masennuksessani olen pystyttänyt muurin itseni ja muiden ihmisten väliin. En osaa luottaa, avautua, pyytää tukea ja apua. Sen takia olen jäänyt yksin, enkä voi siitä paljon muita syytellä.

A:n kanssa on mennyt huonosti tosi pitkään, olen pitänyt hänetkin käsivarrenmitan päässä itsestäni ja tokihan siihen on ollut sitten mielisairaan horoperseen hyvä yrittää kiilata väliin. Sabotoida meitä yhdessä ja erikseen. Ilmatilaani on hyökätty, enkä anna sitä kovin helposti anteeksi.
Meillä ei ole ollut keskusteluyhteyttä aikoihin, enkä ole itse jaksanut tai uskaltanut ottaa asioita puheeksi. Kuusi vuotta tässä on vatkattu ja järjestelty suhdetta minun ehdoillani, välillä yhdessä asuen, välillä erossa, välillä muka-seurustellen, kriisejä ja selkkauksia on ollut, eikä niitä ole edes selvitetty kunnolla. Tai suoraan sanottuna niitä ei ole selvitetty mitenkään.

Tämän viimeisimmän selkkauksen aikana olen tajunnut, etten halua luopua A:sta, en halua muka-seurustella tai tapailla, pitää yllä mitään viikonloppuystävyyttä. Missäköhän vaiheessa minusta on tullut yli-itsenäinen, sellainen joka haluaa kontrolloida kaikkea, päättää kaikesta ja tehdä kaiken itse ja yksin? Varmaankin joskus avioeron jälkeen. Tässä minulla on kuitenkin ihminen, joka minua rakastaa ja joka on aina auttanut ja tukenut niin hyvin kuin on pystynyt, minä olen säännöstellyt omaa osuuttani suhteeseen. Nyt on paljon miettimistä ja selvittämistä. En haluaisi lopettaa tätä kuitenkaan, vaan uskaltaa heittäytyä ja katsoa, mitä voi tapahtua. Miksi olla suhteessa, jos ei salli siihen mitään etenemistä tai tulevaisuudennäkymiä?

Sitten on vielä duuniasiat, joudutaan lomautuksille ja minä joudun sossuun tai kadulle, en tiedä vielä. Jokatapauksessa on varmaa, etten jää tuohon työpaikkaan, olen hakenut kouluun ja puserran itseni läpi jos pääsen, vaikka väkisin.

Musiikista on onneksi aina iloa ja lohtua. PJ Harveyn ja John Parishin levy on mielettömän ihana, heinäkuussa Eagles Of Death Metalin keikalle ystävän yllätyksenä hankkimilla lipuilla ja paljon kaikkia ihania levyjä ja keikkoja muutenkin.

Sisko saa vauvan kesäkuussa, siitä olen ehkä eniten innoissani.

Nyt menen keittämään puuroa ja pyhittämään vapaapäiväni lukemalla Edith Södergrania ja ehkä vähän Auli Mantilan Varpusta.

-minh-

Ai-ai-ai-aijaijai-aii-aii-auh!

Tuollainen ääni lähtee sappikipuisesta 37-vuotiaasta naisesta. Pystyn kirjoittamaan, kun otin ensin kaksi kodeiinia töissä ja sitten kaksi kotona. Ensin piti päästä karmeasta sappikivusta ja istua köyryssä sohvalla/maata sikiöasennossa sängyllä, mutta sitten tuli bloggausfiilis, kun kipu lähti.

Retkahdusten jälkeen on tosi vaikea päästä jaloilleen. Eihän se koskaan yksiin vetoihin jää, vaan retkahdus on aina putki, joka tarkoittaa sitä, että sitä katuu jo ensimmäisten vetojen jälkeen, mutta antaa mennä vaan, koska on jo aloittanut. Seuraavaksi huomaa vetävänsä pari kertaa päivässä ja koko ajan suunnittelevansa lopettamista. Sitten lopettaa. Ja kohta taas on kiskomassa. Ja suunnittelee lopettamista. Ja häpeää. On vaikea ajatella itseään ja omaa terveyttään ja elämäänsä, kun rätkii ja rätkii, eikä lopetus ole lähimaillakaan. Sitä voi aina siirtää. Eikä siitä tietenkään sano kenellekään. Kukapa julistaisi Facebookissa, että "Retkahdin juuri, putki päällä, jihuu!", kun suurin ja voimakkain tunne on häpeä ja pettymyksen tuottaminen läheisille. Kun yrittää pitää yllä sitä toipumista ja vieroitusta ja ryhmissä käymistä ja mitähän kaikkea. Valehtelu alkaa todella helposti ja luontevasti, koska karmeinta on tuottaa pettymys ihmisille, jotka odottavat ja toivovat toipumista ja pelkäävät retkahduksia.
Silti en usko, että mikään vieroitus on mennyt hukkaan. Jokainen tuo lähemmäksi tavoitetta, kun tavoitteen pitää mielessä. Enhän minä osaa sanoa huomisesta mitään. Voin olla tänään ihan fine ja itsetyytyväinen ja raitis, mutta huomenna rynnätä ensi töikseni hakemaan subua. Ei pitäisi edes ajatella huomista, tulee vain paineita.

Nyt olen viikon taas ollut ilman ja tunnen, kuinka oikeutus ja lupa vetämiseen alkaa hiipiä sisuksiin. Sitä unohtaa niin helposti, kun valvoo kaiket yöt(ilman lääkkeitä yrittää), kämppä narisee ja kitisee pelottavasti ja omituisesti, kropassa ei ole voimaa edes seistä hellan ääressä pastan kiehumisen ajan ja pupillit ovat taas isot, maha toimii ja tuntuu todella siltä, että tässä ollaan ilman. Töissä sitä vain seisoo hiki tirsuen ja palellen, pakko kieltää se, että on taas kipeänä. Onneksi on muutama kodeiini vielä jäljellä. Kodeiini ja tramal ovat hyviä, minulle. Monille se tarkoittaa nimenomaan opiaatteja ja riippuvuusmekanismin uudelleen laukaisua, mutta minulla vetämisen laukaisee alkoholi ja sopiva seura tai tilanne. Tramal tai kode on pelkkiä lääkkeitä pärjäämiseen.

Olin tänään siivoamassa äidillä taas yhden valvotun yön ja kylmän hien jälkeen. En mahtanut mitään sille, että imuroidessani päässäni pyöri ainoastaan romaanin hahmot ja tarina. Sama romaani, jota olen vääntänyt jo muutaman vuoden, mutta jonka kirjoittaminen -istuminen perseelleen ja kirjoittaminen- tuntuu ihan mahdottomalta. Tarina ja aihe ovat hyviä, kiinnostavia, huomaan ajatusten vaeltavan arkiasioista tarinaan aina, kun pää on hetkenkin vapaalla. Haluan kirjoittaa sen tarinan, vaikka en siitä mitään tiedä. Kyse on hahmoista, joiden täytyy päästä joskus ja jossain esille, saada äänensä kuuluviin. Silti en osaa kirjoittaa, en osaa istua kirjoittamaan. On vain muutama asia, jonka osaan suunnitellusti tehdä:
Käydä ryhmissä.
Katsoa itkettäviä ohjelmia telkkarista.
Harjoitella ukulelen soittoa.
Kuunnella levyjä.

Rauhallista pääsiäistä kaikille!

-minh-

Meemillä bloggaukseen kiinni

Terve! Minulla on vitullinen kevätmasennus. En jaksa kirjoittaa blogia, en oikeastaan edes avaa nettiä nykyisin. En myöskään vastaa puhelimeen tai soittele kenellekään. tapaamiset feidaan ihan järjestään. Sen, minkä pidän yhteyttä ihmisiin, teen sähköpostin ja facebookin välityksellä, mutta yleensä en jaksa edes vastata meileihin. Tämä tiedoksi niihin tiedusteluihin, että olenko lopettanut bloggaamisen. En ole, sanoinhan jo aiemminkin, että jos/kun lopetan, teen sen kovalla metelillä. Eikä saa painostaa tai menen ihan lukkoon.

Otin Katalta meemin, että saisin tänne jotain. Kaikkihan tämän on tehneet, luulisin.


1) Oletko tyytyväinen ulkonäköösi?

Olen. Tietysti aina on jotain valittamista, mutta olen tyytyväinen siihen, millaiseksi olen syntynyt.

2) Mitä muuttaisit ulkonäössäsi?

Ensinnäkin voisin silpaista 5kg oikealta puolelta ja 5kg vasemmalta puolelta, mahdollisesti vielä 5kg jäljellejäävästä rungosta pois, mutta yritän tehdä sen jotenkin hellävaraisesti. Haluaisin tuuheammat ja pidemmät ripset, olla vähemmän karvainen ja haluaisin kauniimmat hampaat.

3) Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi?
Silmiä, kaulaa, sääriä.

4) Meikkaatko päivittäin?
Arkisin joka päivä, viikonloppuisin vain jos lähden ulos ja lomalla tuskin koskaan.

5) Perusmeikkisi?

Lumenen Hydra Drops-meikkivoide(hyvin kevyt), sävy Sandy Beach, sitten YSL-valokynää silmien alle ja juonteisiin. Ripset taivutan ja laitan mustaa ripsiväriä, kulmat vahvistan(niissä on koloja ja epäsymmetriaa johtuen huonosta nyppimistaidostani) make Up Storen ruskealla luomivärillä ja kulmakarvageelillä. Poskipuna taitaa olla jotain Rimmelin paskaa, jonka sain katkolla joltain.


6) Hiustesi väri & pituus?
Pitkät ja ruskeat. Ei niin kauhean pitkät, kuten ennen(takapuoleen), vaan johonkin olkapäiden yli.

7) Kuinka usein...
...värjäät hiuksiasi?
En värjää enää. Kokeilin jotain kirkkaanpunaista sävytettä tuossa kuukausi-pari sitten. Ei tarttunut.

...peset hiuksesi?
Kaksi kertaa viikossa. Ei tarvetta useampaan pesuun, enkä halua, että hiukset tulevat sitten nopeasti likaisiksi liiallisen pesemisen takia.

...käyt suihkussa?
Joka päivä, talvella joka toinen päivä, koska on kylmä ja vesikammo ja iho kuivuu.

...kuorit ihoasi?

Pari kertaa kuussa kuorin kasvot Dermoshopin jollain aineella. Kroppaa en kuori, ellei jostain ole sattunut ilmestymään kuorinta-ainetta.

...käyt kosmetologilla?
Olen kerran käynyt, enkä usko, että enää menen. Se sattui ja oli nöyryyttävää.

...poistat ihokarvojasi?
Talvella 1-2 krt viikossa, kesällä pakko höylätä about joka päivä.

...käyt solariumissa?
En käy.

8) Miten pidät hiuksiasi?
Nuttura, ponnari tai päällyshiukset takana kiinni, harvemmin kokonaan auki. Se häiritsee ja hiukset tulevat naamalle sotkemaan.


9) Miten tukkasi on nyt?
Harakanpesänutturalla.

10) Rasvaatko ihoasi?
Joka päivä tai se tippuu pois.

11) Tyypillisimmät vaatteesi?

Ihan tavallisia vaatteita. farkkuja, paitoja, mekkoja, sukkahousuja, saappaita jne.


12) Mitä sinulla on nyt ylläsi?
Musta mekko ja viininpunaiset sukkahousut, prätkäbootsit.

13) Millaiset alusvaatteet on ylläsi?
Mustavalkoraidalliset ritsikat ilman toppauksia tai kovitettuja kuppeja(H&M) ja mustat pimpparikset.

14) Kuinka monet farkut omistat?
Äkkiseltään laskettuna yli kymmenet, tällä hetkellä päälle mahtuu n. neljät.



15) Millaisia kenkiä käytit viimeksi?

Näitä samoja bootseja, ovat kauhean hyvät.


16) Millaista takkia pidit viimeksi?
Mustaa korkeakauluksista reisipituista talvitakkia. Tämän talven paras rotsi.

17) Minkälaisia rintaliivejä käytit viimeksi?
Näitä samoja eilen.

18) Lempikorusi?
Isot korvikset, mielellään lätkämäiset, rannekorut(isot) ja plektra kaulassa.

19) Käytätkö kynsilakkaa?
Aina. laitan kynnet yleensä n. kerran viikossa jollain tummalla tai kirkkaalla värillä. Nyt on rumaa oranssia kynsilakkaa ja illalla vaihdan väriä.

20) Lempihajuvetesi?
Cliniquen Aromatic Elixir, tuoksuu puhtaalle jos käyttää kohtuullisesti.


21) Shampoo ja hoitoainemerkkisi?
Niitä on paljon, nyt taitaa olla Dermoshopin shampoo ja joku kampaamon hiuksiin jätettävä hoitoaine, en muista merkkiä, mutta tämä on kolmas pullo sitä samaa, kun on halpa ja toimii.

22) Millaisia sormuksia löytyy sormistasi?

Ei löydy, minulle ei sovi sormukset, vaikka joskus aina uskottelenkin itselleni toisin.

23) Tarkkailetko painoasi?
Vaa´assa ei ole pattereita. Ehkä ihan hyvä juttu, koska en halua traumatisoitua joka päivä painostani.

24) Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu, jonka olet saanut?
Poskipääni näkyvät taas.

25) Menisitkö kauneusleikkaukseen?

Saatan joskus mennäkin. nyt ei ole tarvetta, mutta joskus voin haluta käydä vaikka poistamassa kaksoisleuan tai leikkauttamassa silmäluomet, en tiedä. Riippuu, kuinka neuroottinen olen vaikka kymmenen vuoden päästä ja kuinka rupsahtanut..

26) Minkälainen on meikkipussisi?
Hirveän ruma, ooranssi denimkankainen, merkkiä Clinique.

27) Minkä värinen on hiusharjasi?
Musta ja oranssi. Puinen on pöllitty kylppäristä.

28) Käytätkö ryppyvoiteita?
Ei mulla ole ryppyjä, hah hah!

29) Montako käsilaukkua omistat?
Ei aavistustakaan. En ole käsilaukkuihminen, käytän aina jotain rumaa kangaslaukkua.

30) Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja?
Tatuointeja löytyy, yksi ihan uusikin, mutta lävistyksistä olen luopunut. En tykkää tatskoista enkä lävistyksistä, mutta kun niitä tatskoja kerran on, niin voihan niitä ottaa lisääkin.

-minh-

Sivupersoonien meuhkaamista

En uskalla lähteä kotoa mihinkään, vaikka laitoin aiemmin muutaman tekstiviestin, että josko ystäviä tapaisi. Nyt on niin hirveät veto- ja sekoiluhimot päällä, että saas nähdä, uskallanko hakea edes huoltsikalta tupakkaa. Saattaa nimittäin tarttua lavallinen kaljaa mukaan ja jos juon yhdenkin kaljan, lähden vetämään. Ihan varmasti. Ihan sellainen lastenannoskin alkoholia aiheuttaa päässäni holtittomuutta ja antaa mennä-ajatuksen, joka ei ole vain ajatus, vaan fjonga. En mahda sille mitään, varsinkaan alkoholin vaikutuksen alaisena, joten pysyttelen kotoluolassa ja kiristelen hampaitani. Yritän käydä keskustelua itseni kanssa, kuten ihmiset kuulemma tekevät: Tässä pätkiä keskusteluistani.
-"Yhdet vedot, yhdet vaan, ei se sitten jää päälle, kai mä nyt yhdet vedot saan vetää?"

-"Kamoon, nyt loppu tommonen läppä, sä olet lopettanut, L-O-P-E-T-T-A-N-U-T, tajuutko saatana!"

-"Et saa mitään niistä yksistä vedoista, tulet vaan kipeäksi. Unohda nuokut, ei tapahdu mitään muuta, kuin kauhea kipeily monta päivää."

- "Mieti, miten ylpeä olet lääkkeettömistä ja alkoholittomista päivistä, voit olla vieläkin parempi ja tehdä niistä viikkoja".

-"Alko olis auki vielä 10 minuuttia, kai mä nyt jumalauta yhden pikkupullon punkkua saan juoda!"

-"Jos et mene tuohon alkoon, et osta etkä juo mitään alkoholia tänään, niin olet voittaja."

-"Vittu mä olen voittaja joka tapauksessa."

-"Olet alkoholisti-luuseri, jos et nyt pysty vastustamaan sitä pikkupulloa".

-"hei mä olen ollu viikkokausia juomatta pisaraakaan, mulla on oikeus!"

-"Ei se maistu edes hyvältä. Se yksi kaljakin pari päivää sitten oli ihan paskaa ja siitäkin tuli laskuhumala, puhumattakaan kauheasta vetofjongasta."

-"Jos mä nyt soitan sille ja sille, ihan vaan kahvin merkeissä, niin ehkä mä voisin sit illalla vetää pienet."

-"Äläpä soita, sun kahvit kyllä tiedetään."

Ja niin edelleen. Olen aina toiminut niin, että olen vetänyt autopilotilla vakaista päätöksistä huolimatta ja sitten morkkistellut raskaasti, usein jo ennen vetämistä. Nuppi on saatava hallintaan, en voi pyöriä kotona loppuikääni miettimässä, voinko soittaa jollekin ihmiselle muuten vain, vai tarkoittaako se automaattisesti retkahdusta.

Olin suunnitellut lähteväni viikonlopuksi maalle, hoitoyhteisöön tapaamaan ystävääni, mutta se peruuntui, kun hänellä on niin kauheat oireet uudesta hiv-lääkkeestä. Olin eilen niin pettynyt, että suunnittelin koko viikonlopun setin valmiiksi; mitä kiskoisin, kenen kanssa ja kuinka paljon. Vanha piripääkin heräsi horteestaan ja alkoi punoa juoniaan. Tuntuu, kuin olisin jotenkin sivussa itsestäni ja inhottavat sivupersoonat tekisivät päätöksiä puolestani.

Onnistuin halkaisemaan kämmenselkäni peilinreunaan pari iltaa sitten. Siinä on ainakin sentin syvyinen railo ja verta tuli ihan tolkuttomasti. Talossa ei ole mitään tulehdusta estävää voidetta eikä laastaria, mutta en voi käydä apteekissa, koska ostaisin muuten värkkejä, eikä ne varmasti jäisi käyttämättä. Tällaisistakin asioista voi tehdä ongelman.

Possaria:
Postissa tuli jakku Sugar Kanelta, se on hieno ja haluan käyttää sitä heti, kun tarkenen. Sain pyykkivuoret pestyä. Olen pelannut ja laittanut hyvää ruokaa Lapsen kanssa. Kuuntelen ihania levyäni joka päivä ja nautin niistä suuresti. A tilasi viikko-pari sitten minulle syntymäpäivälahjaksi kuun lopussa ilmestyvän PJ Harveyn ja John Parishin levyn. Siinähän ne.

Kohta on pakko uskaltautua röökinostoon, sitten katson jonkun romanttisen hömppäleffan. Pidetään peukkuja, että huoltsikalta tarttuu mukaan korkeintaan Marianne-pussi röökin lisäksi, kiitos.
-minh-