Paituli

Rakas nettipäiväkirjani.
Tänään sekosin täydellisesti. Minulla oli palkkapäivä. Kolme viikkoa on kitkutettu, venytetty penniä, laskeskeltu rahoja, kerätty laskuja ja tehty laskelmia. Koska olen kehittynyt rahankäytössäni viimeisen vuoden aikana siten, että maksan kaikki laskuni ajoissa, pidän menoista kirjaa, enkä elä yli varojeni tai tuhlaile juuri ollenkaan, olen ottanut tavaksi sallia itselleni vaateostoksia aina palkkapäivänä, riippuen rahatilanteesta. Joinakin kuukausina en osta mitään tai ostan vain levyjä ja joinakin kuukausina täydennän meikkejä, sukkahousuja ja pimppariksia ja heitän vanhoja risoja pois. Kun ostan vaatteita, tiedän aina, mitä haen, en todellakaan "shoppaile", enkä ostele mitään spontaanisti. Tiedän mitä tarvitsen ja jos se maksaa enemmän kuin mihin minulla on varaa, säästän kunnes saan sen. Esim. kuukausi sitten ne saappaat. Säästin niihin pitkään. Budjetti vaatteisiin ja muuhun on nimittäin hyvinkin rajoitettu.

Tälle palkkapäivälle olin laskenut vaaterahaa senverran, että saisin halvat farkut ja yhden neulepaidan, sekä pari toppia ja vähän vielä meikkejä(jotka tunnetusti loppuvat aina kaikki samaan aikaan. Nyt leikellään meikkivoidetuubin toista päätä auki ja lisätään ripsiväriin vettä. Poskipunanjämä meni murusiksi, dödö on ihan finaalissa, Laps tarvitsee uuden Clearasilin, sukkia ja kalsonkeja ja hiukseni rehottavat silmillä. Kampaaja on kuitenkin poissuljettu tässä kuussa, kyllähän se nyt herranjumala on jo liikaa, jos kaksi kertaa vuodessa käy kampaajalla!).

Farkkujen ja paitojen vaihtoehtona oli leveät villakankaiset housut jotka maksavat, sanotaanko vaikka, VITUSTI mutta joita voikin pitää loppuikänsä jos tästä ei ihan kauheasti enää turpoa. Todella kauniit, ruskeansävyiset(tai harmaat) ja liehuvalahkeiset tyylikkäät housut, joita olen etsiskellyt jo viisi vuotta, mutta joita koskaan en ole raaskinut ostaa.

Lähdin töistä ja tapasin ystäväni K:n(miespuolinen ystäväni, joka on parasta shoppailuseuraa ja joka ei ole homo. Geiffarikavereiden kanssa shoppailu päättyy aina katastrofiin ja hirveisiin virheostoksiin. Yleensä haluan ostaa vaatteeni yksin, mutta K:n kanssa on joskus kivaa kaupoissa) sekä työkaverini, jolle piti etsiä kretonkia hääjuhliin. Suunnistimme Kämp Galleriaan sen juhlakoltun toivossa ja kävimme työkaverin kanssa parissa kalliissa liikkeessä, kun K. kävi Hennesissä katselemassa omia juttujaan. Työkaverilleni ei kelvannut mikään ja kaikki oli vaikeaa ja väärin ihan joka kaupassa ja joka vaatteessa. Yhdessä helvetin kalliissa kaupassa minä sitten bongasin ne housut, täydelliset housut joita olen etsinyt. En kuitenkaan sovittanut, koska olimme etsimässä toiselle mekkoa, ajattelin tulla myöhemmin yksin katsomaan niitä housuja tarkemmin.

Ystävällisen ja asiantuntevan oloisen myyjän kanssa sitten löysimme työkaverilleni muutaman sovitettavan kretongin ja hän hävisi sovituskoppiin. Hengailin kaupassa ja katselin vaatteita. Yhtäkkiä, korkeintaan minuutin hengailun jälkeen seisoin tiskillä kortti kädessä kun myyjä paketoi silkkipaperiin ja kiiltäväpintaiseen boutique-kassiin vaatetta. Minulle. En kehtaa edes kertoa tätä. Maksoin siitä 120€. Haluatteko kuulla, mikä se on? Hyvä on, minäpä kerron. 120 euroa maksanut vaatekappale on jotakin paidan, yöpaidan, paitulin, tunikan ja mekon väliltä. Se on täysin muodoton, läpinäkyvä, unelmanpehmeä villasekoitehäksätin, jossa on rivi nappeja ylhäällä kaula-aukon alla. Kaula-aukko on niin iso, että vaatekappale valuu toiselta olkapäältä koko ajan alas. Väriltään se on violetinsavunharmahtavankukertava, aivan upea väri. En sovittanut sitä. En edes nostanut sitä peilin edessä kasvojeni viereen nähdäkseni, saako väri naamani näyttämään marsipaaniporsaalta tai tuonelan tienviitalta. Minä vain...ostin sen.

Kun vaate oli paketoitu ja olin ojentamassa korttia, myyjä katsoi minua. Hän varmaankin päätteli ilmeestäni tai silmistäni loistavasta maanisesta kiillosta tai jostain, että tämä kauppa on nyt syytä viedä loppuun ihan kunnolla ja nosti tiskiltä itseään vasten toisen samanlaisen vaatekappaleen, kokoa pienemmän vain, ja sanoi: "Tän alle kun laitat jonkun ihanan tosi kapean ja ihonmyötäisen pitkän topin ja jalkaan pillifarkut tai legginsit ja sit just tolleen iso huivi kaulaan, ni sä näytät ihan just joltain kööpenhagilaiselta suoraan jostain striit-fäshön-blogista!"

Sillä hetkellä näin itseni kööpenhagilaisena, halusin olla kööpenhagilainen, tunsin olevani jo melkein kööpenhagilainen! En muista ostaneeni sitä paitulia, siis muistikuvakkeet itse maksutapahtumasta ovat haihtuneet.

Työkaveri kutsui sovituskopille arvioimaan mekkoaan, K. tuli ovelle odottamaan. Alle minuutissa minä puhuin työkaverini ostamaan mekon ja suunnistimme ulos. Päässäni jyskytti vain: paituli, satakaksikymmentä euroa, paituli, satakaksikymmentä euroa, paituli...

Jatkoimme K:n kanssa pariin muuhun kauppaan, ostin Lapselle boksereita, itselleni täydellisen harmaan neulepaidan ja sukkahousut(yhteensä kolmekymppiä alennusten kanssa, tarkasti etukäteen harkittu ostos) ja lähdimme siiderille. Emme puhuneet boutique-kassini sisällöstä mitään. Kun sitten myöhemmin istuin yksin ratikassa ruokaostosten ja vaateostosteni kanssa, menin melkein shokkiin kun tajusin, mitä olen tehnyt.

Kotona kaivoin paitulin kädet täristen kassista ja näytin Lapselle, jonka ilme oli sanoinkuvaamaton. Hän huusi: "Ylikasvanu yöpaita! Sä maksoit satakakskymppiä ylikasvaneesta yöpaidasta! Hullu! Palautat sen heti huomenna!"
Minä seisoin paituli kädessäni keittiössä ja todellisuus alkoi hitaasti valua aivojeni tiedostavaan osaan. Mitä minä olen mennyt tekemään?

Rojahdin sohvalle miettimään, miten saisin palautettua ylikasvaneen yöpaita-paitulin huomenna kauppaan nolaamatta itseäni ja jättämällä sen kiiltäväpintaisen boutique-kassin kuitenkin itselleni. Muistoksi, ikäänkuin. Ei helvetti. Tämä on juuri tätä minun holtitonta ostokäyttäytymistäni, josta luulin päässeeni jo vuosia sitten eroon. Ostamisen huumaa, välitöntä tarpeiden tyydytystä, tarpeita, jotka luodaan sekunnin murto-osassa joidenkin käsittämättömien mielikuvien avulla, hienostuneen ja kalliin kaupan atmosfääriä, myyjien taitavaa manipulointia ja sitä pyörryttävää hyvää oloa, jonka, käsittämätöntä kyllä, tuo kortin tiskin yli välinpitämättömästi ojentaminen ja maksaminen viikon ruokarahojen verran jostain täysin turhasta asiasta. Olin sellainen joskus reilusti alle kolmekymppisenä. Sain ostokohtauksia, jolloin tyhjensin tilini vartissa jossain vaatekaupassa tai Stockmannilla. Kotona karmeita ostokrapuloita ja morkkiksia ja joskus, onneksi, järjen ääni, joka pakotti minut palauttamaan jonkun uskomattoman perseisen/ruman/kalliin/epäsopivan/turhan tavaran tai vaatekappaleen seuraavana päivänä kauppaan.

Minulla oli 90-luvulla Stockmann-luottokortti, jonka luottoraja oli 1500 markkaa. Hankin sen hätävaraksi(as you do) niitä viikkoja varten, kun tilipäivään on monta päivää ja ruokakaapit ja lompakko huutavat tyhjyyttään. Vingutin usein koko luottorajan kerralla alusvaatteisiin, farkkuihin, astioihin, pussilakanoihin, kosmetiikkaan jne ja sitten makselin pitkään järkyttävän ostomaniani laskuja. Minulla ei koskaan ole ollut mitään muuta luottokorttia kuin se ja senkin onnistuin sössimään ja menettämään luottotietoni. Tuhannen viidensadan markan takia...no, syynä oli oikeastaan se, että tein suoraveloitussopimuksen pankin kanssa muuttaessani Irlantiin enkä vaivautunut tarkistamaan, että veloituspäivinä tilillä oli tarpeeksi rahaa. Jo toisena suoraveloituspäivänä tili oli vajaa typerän lapsilisäpäivän siirtymisen takia ja pankki lopetti suoraveloituksen siihen. Olen saanut sittemmin tuta millaista on muunmuassa etsiä asuntoa ilman luottotietoja, puhumattakaan puhelinliittymistä tai vastaavista. Jälkeenpäin sähläsin raha-asioitani lisää ja tällä hetkellä olen luottokelvoton vuoteen 2011, mutta onneksi maksanut kaikki velkani. Varmaan on ihan hyvä asia, ettei ole luottoa, jos vieläkin saan tuollaisia kohtauksia.

Päätin illan aikana, että palautan paitulin huomenna(kiiltäväpintaisen kassin myös!) ja rangaistukseksi holtittomuudestani en saa housuja tässä kuussa, vaan se 120€ menee toiselle tilille säästöön. On se kumma! Koska minä opin??!!
-minh-

Bored out of my tits

Voi hyvä tavaton, että sitä voi olla kuoliaaksi tylsistynyt kauniina sunnuntaipäivänä. Mihinkään ei voi mennä eikä mitään voi tehdä tämän typerän nilkan kanssa. Olen sovitellut nilkkatukia ja ideaalisiteitä ja välillä raahautunut pesutupaan. Pari ankeaa meiliä on saatu aikaan, mutta kaikki, mikä vaatisi pienintäkin yritystä, on tuomittu jäämään tekemättä. Esimerkkeinä vaikka hiustenpesu, kynsien lakkaus, siivous tai ruuanlaitto. En jaksa lukea enkä nukkua, telkkarista ei tule mitään, eikä koneellakaan ole mitään kiinnostavaa. Laps on kaverinsa luona koko päivän ja minä pyörittelen päässäni kaikenlaisia retkahdus- ja vetämisajatuksia. Vaan mistäpä minä mitään saisin tähän hätään ja kuitenkin katuisin sitä niin paljon, että antaa olla vaan. Kuuntelen levyjä laiskasti ja tutkin, mitä kaikkia vinyylejä sitä palkkapäivänä voisi ostaa.
Nyt olisi oivallinen tilaisuus vaikka pestä jääkaappi sisältä, mutta milläs tämän paksun perseen saisi ylös tuolista. Ei vaan onnistu. Ja silti olen kuoliaaksi tylsistynyt. Voi herranjumala. Mitä minä teen???!!!
-minh-

Lisää kuvia

Oho, sanon minä. Olen hämmentynyt. Osallistuin joskus kesällä yhteen reseptikilpailuun yhdessä lehdessä. Ei ollut näköjään parempaakaan tekemistä. En voittanut, mutta sijoituin kolmanneksi ja posti toi minulle palkinnoksi hienon keittokirjan. Enkä muuten aio kertoa, mikä lehti tai edes mikä resepti oli kyseessä, koska nimeni julkistetaan kuulemma jossain. Näin vainoharhainen sitä saattaa olla puoli yhdeltätoista lauantaina.

Olin ajatellut nukkua migreenin jämätkin pois, mutta kissojen seiniä-pitkin-ralli herätti minut yhdeksältä. No nyt on Aamusivut kirjoitettu ja pyykkkiä lajiteltu, yksi kirjekin saatu kirjoitettua ja muutamia reseptejä tutkittua. Niin, ja nilkka muljautettua pesutupaan mennessä. Naapurin nuori lapsiperhe säikähti pahemman kerran ja tuli auttamaan, kun syöksähdin ulko-ovesta turvalleni pihalle. Nilkka jäi johonkin kiinni ja nyt siihen sattuu ja sen päällä on pakastemustikkapussi.

Heräsin torstaiaamuna siihen, ettei pääni liikkunut mihinkään suuntaan ja siihen sattui niin, etten nähnyt eteeni kunnolla. Pääsin lähtemään töistä puolenpäivän jälkeen ja vaihdoin perjantaiksi iltavuoron, jos ilmenisi tarve viedä itsensä piikille. Olen siis riehunut viimeisen viikon töissä niin, että niska on jämähtänyt täysin lukkoon. Migreenikin oli melko paha, koska näkökentästä puuttui palasia ja kasvot hikoilivat niin, että näytin varmaan tosi terveeltä kaverilta siellä tiskin takana.

Seuraavaksi lupaamiini valokuviin. Kukkis pyysi näkymää ikkunasta. Tässä tulee:



Kukkikselle myöskin kuva kiinnostavasta yksityiskohdasta päivittäisen kulkureitin varrelta:


Minusta tuo on hillittömän söpö. Myös alapuolella olevat valkoiset paperinjämät näyttävät ihmishahmoilta, taideteokselta. Pidän erityisesti sabluunalla tehdyistä pienistä kuvista sähkökaapeissa, muuntajissa yms. Graffitit eivät minua häiritse, pillunkuvat sun muut sotkut saattavat joskus häiritäkin, mutta ei niin paljon, että kannattaisin Stop Töhryille-kampanjan periaatteita millään tavoin. Siitähän on ollut nyt lehdissä ja netissä aika paljon juttua. Tosi yleinen kysymys ihmisille on, että "kannatatko sinä omilla verorahoillasi maksetun rakennuksen seinien töhrimistä?" Minun vastaukseni on: "en kannata verorahojeni käyttöä jokaisen kuvan tai graffitin poistamiseen". Ymmärrän esimerkiksi sen, että Kannelmäessä on viikottaisen kulkureittini varrella yksi asuintalo, jonka kadunpuoleinen alaikkuna, jonkun kodin ikkuna, puhdistetaan tageista, jotka siihen ilmestyvät välittömästi kun edelliset on pesty pois. Jos kyse olisi vain talon kadunpuoleisesta seinästä, en välittäisi suuntaan enkä toiseen.
Sitäpaitsi nämä graffitijutut ovat absurdeja muutenkin: kaikenmaailman töhrypoliisit ja muut määrittelevät sen, mikä on taidetta ja mikä ei. Argumentit kampanjan puolesta ovat hillittömyydessään melkein naurettavia, elleivät ne tuntuisi jopa vähän pelottavilta. Joku naisihminen siinä paneelissa Hesarissa ilmoitti, että graffitien poisto lisää fyysistä turvallisuutta. Puhutaan "graffitien torjunnasta", "yleisestä viihtyvyydestä" ja "miellyttävästä kaupunkikuvasta". Näistä on ollut jo niin paljon juttuja, etten viitsi enää linkittää, mutta sanonpahan vain, että mikä kaupunki se sellainen on, joka ei kestä graffiteja? Että niistä tehdään itse pahuus ja nuoret demonisoidaan, koska nuorethan niitä eniten tekevät. Sitäpaitsi inhoan jo ajatustakin siitä, että joku virkamies päättää minun puolestani, mikä on viihtyisä kaupunkiympäristö. Joku graffitipoliisi ei taatusti tee kaupungistani miellyttävämpää.

No, muihin juttuihin. Kukkikselle kuvat ihkuimmista kengistä:

Rakkaat Vagabond-saappaani. Näistä en luovu koskaan.



Sekä Kreetalta ostetut nahkaiset jeesussandaalit, joita en ehtinyt matkan jälkeen pitää kotona ollenkaan, säiden takia. Nyt on kyllä ollut kieltämättä aivan fantastiset syysilmat, olen räpsinyt mielettömästi valokuvia, meillä on piha niin kaunis syksyisin. Ulkona on muutenkin mukava olla. Pukeutuminen on vähän hankalaa vain. Ehdin jo kaivaa maiharitakkini kaapista, kunnes yhtäkkiä tuli sellaiset parikymmentä lämpöastetta ja auringonpaistetta pitkäksi aikaa.

Olikohan muuta. Juu, olkkarin verhot:


Meillä on olkkarissa kahdet tuollaiset. Ne kyllä vetelevät jo aika lailla viimeisiään, mutta uudet hankitaan vasta uuteen asuntoon.

Kuvahaaste on tosi kiva juttu ja minusta on mukavaa, kun se kiertää nyt monissa blogeissa. Pitkästä aikaa on taas sellainen älden hyvä meininki blogistanissa.

Nyt tämä nilkka tuntuu kyllä ihan kauhealta (en pysty keskittymään mihinkään) ja on turvonnut kaksinkertaiseksi. Mitähän pitäisi tehdä? Otanko buranaa? Vai jotain vahvempaa? Iltapäivällä olisi yhdet synttärijuhlat, joihin olen luvannut mennä. Apua. Minullahan on tunnetusti vaikeuksia tuntea kipua silloin kun pitäisi, esim. luunmurtumien kanssa, mutta kyllä tämä ihan saatanan kipeä on.
-minh-

From outer space, we present: Luke Skywalker!!!

Hän ei kauheasti liikkunut kuvatessa, pällisteli vain. Epäilen, että toisella korvalla otettiin vastaan avaruusääniä. Hitto, kun en löytänyt Lukeasta kuvia, joissa se kuuntelee viemäriääniä pää kallellaan. Tsekatkaa pinkit anturat ja pulu-asento!
-minh-

Powertripping

Minä en enää käsitä mitään. Se hullu T. siis jätti kaikki vintin vuokrat maksamatta, kun en ollut silloin juhannuksen jälkeen pakkaamassa hänelle kuorma-autollista tavaroita enkä voinut asiaa saaresta käsin järjestää mitenkään. Kotiin palattuani kirjoitin vielä meilin, jossa ehdotin, että järjestäisi kuljetuksen heinä-elokuun vaihteeseen ja muistutin, että hän käytti minua törkeästi hyväksi ja rikkoi sopimuksen, mutta vielä voidaan sopia uudestaan, jos hän ei kuseta. Hänestä ei kuulunut enää mitään. Kunnes tänään sain tekstiviestin: "Hei minh, mitä sinulle kuuluu? Toivottavasti hyvää. Sainkin nyt sen tavaroiden kuljetuksen järjestymään uusiksi. Kävisikö se-ja-se päivä lokakuuta?" Vastasin lyhyesti, että maksa velkas ja voidaan neuvotella. Sieltä tuli heti vastaus: "Maksan jos saan kamat" ja sitten minun pääni poksahti. Minä en neuvottele enää yhtään mitään. Jos minulla ei ole rahoja kädessä ennen sitä päivää, T. ei tule näkemään tavaroitaan enää koskaan, vaan roudaan ne omakätisesti kaatopaikalle. Jos saan velat, avaan ovet ja annan hänen hoitaa kamansa ulos kuten parhaaksi näkee, minä en koske niihin pitkällä tikullakaan.

Eilen oli käymässä potentiaalisia asunnonvaihtajia, joille olin hyvin selkeästi kertonut meilitse kaikesta remontista jota tämä kämppä vaatii. Pariskunta aloitti hirveän mäkätyksen muovimatosta ja keittiön kaapeista ja sanoivat ylimielisesti, että he harkitsevat ja ilmoittavat sitten, voinko tulla katsomaan heidän kämppäänsä. Taas meni hermo ja laitoin tekstiviestin, että en ota sitä kämppää, onnea etsintään. Johan muuttui ääni kellossa. Mutta minä en ota sitä kuitenkaan. He halusivat vain jonkinlaisen yliotteen, että minä vaihdattaisin itse keittiönkaapit ja laittaisin lattiat ennen muuttoani. Mulle ei saatana ryppyillä. Ihmiset on ihan kusipäitä. Ei näköjään mitään kannata toimittaa hyvällä ja rehellisellä asenteella, joku haluaa aina käyttää hyväksi ja teetättää omia hommiaan muilla. Ja minä olen kyllästynyt sellaiseen. Odottelen rauhassa ja saan vielä hyvän kämpän ilman vääntöjä ja vittuiluja.
-minh-

Musta Vaeltaja aka Kreivitär Lakustiina

-minh-

Mitähän lokakuussa?

Voi hyvä tavaton. Minulla ei ole mitään sanottavaa tuohon ammuskeluun, enkä osaa analysoida sitä mitenkään. En vain kestä sitä kollektiivista surua ja sen jälkeen syyttelykuoroa, mikä tuosta seuraa. Minä väsähdin, kun luin uutiset. En aio blogata aiheesta, varmasti löytyy joka puolelta mielipiteitä, minä en enää jaksa tätä paskaa.

Tarkoitus oli blogata ja laittaa kuvia, mutta taidankin vain mennä nukkumaan. Tai vaihtoehtoisesti syödä jonkun järkyttävän hiilaripommin ja pyörtyä vasta sitten.

Viime yönä näin unta, että olin BB-talossa asukkaana ja meidät käskettiin pihalle. Kun sumutorvimainen äänimerkki tuli, kaikkien piti juosta lakeutuvan metallioven alta taloon ja se, joka jäi ulkopuolelle, ammuttiin. Huomasin, että Laps ja koko muu perheeni oli myös laitettu mukaan. Työnsin Lapsen oven alta sisään ja jäin hänen isänsä kanssa ulos odottamaan kuulaa kalloon. Voi jee.
-minh-

Todistusaineistoa

No niin, tässä näitä kuvia nyt olisi. En minä tästä mitään tajua. Sitäpaitsi laitoin Picasassa holdiin paljon enemmän kuvia kuin tässä nyt on, mutta ehkä tämä nyt aluksi on tehtävä juuri näin, hikkupiljaa ja varovasti. En missään tapauksessa halua tehdä kaikkea uudestaan, kun olen kirjoittanut. Vai tallentaako tämä kaiken? Eilen ainakin tallensi.

Tiina siis halusi kuvat kissoista, Esmeraldasta ja kauneimmasta paikasta/esineestä kotona. Kissoista oma kuvapostaus tulossa. Esmeraldasta otin kuvan, mutta sittten huomasin, että kuvasta näkee koko nimeni ruudulla...
Kauniita esineitä kyllä piisaa, mutta en osaa valita niistä. Kauniita paikkoja sen sijaa ei ole, joten valitsin kuvan mukavimmasta paikasta kotona. Keittiössä on ikivanha, 1950-luvulta peräisin oleva tekonahkasohva, kuhmurainen ja kahdenistuttava, kissojen repimä ja muutenkin ankea. Sen selkänojalla on Lapsen päiväkotiaikainen tilkkutäkki, joka on meille todella rakas. Tyynyistä ei kannata välittää, ne ovat hiukan...öö..muhkuraisia? Juuri pesusta tulleet. Istun sohvalle joka aamu kello seitsemän ison maitokahvin kanssa kirjoittamaan aamusivuja. Sohva on keittiönpöydän vieressä niin, että siinä voi hyvin kirjoittaa.

Seuraava kuva on Mimmun pyytämä mieluisin kohta kylppäristä. No sehän on tuo suihkunojatuoli, kun ei tuonne ammetta mahdu. Pyydän jälleen, älkää huomioiko kaakeleita, olen hinkannut ne kuvan ottamisen jälkeen!

Samainen Mimmu halusi kuva lattiastani. Tässä se nyt on, ehkäpä kuvottavin asia koko kämpässä. Keltaisenkukertava muovimatto. Olisin voinut laittaa itse laminaatit lattioihin, mutta onneksi en jaksanut, olen muuttamassa syksyn aikana pois täältä.

Mimmu toivoi kuvaa myöskin liedestä. Anteeksi vaan, mutta minä en liettäni esittele julkisesti muuta kuin vastahinkattuna ja nyt se ei ole siinä kunnossa. Sehän on vähän niinkuin vessa. En mitään niin vihaa, kuin likaisia vessoja ja jos meille on joku tulossa, minun on pakko jynssätä vessa säihkyväksi. Pidän sen muutenkin puhtaana, mutta vieraiden tullessa sen on oltava putsi, siis kiiltävä ja hohtava ja sitruunanraikas.

Lara halusi kuvan kirjapinoistani. Tässä olisi nyt sitten osa kirjoistani, ne ovat kaapin päällä ja kaapin läheisyydessä ei kannata kauheasti hengailla, voi päästä hengestään. Kymmeniä kirjoja on lainassa. lainaan kirjoja kolmelle ihmiselle: siskolleni, Katalle ja ystävälleni K:lle, koska he aina palauttavat lainaamansa kirjat. Muille en oikeastaan enää lainaa. Itsellänikin on lainassa kirjoja, joita en ole palauttanut, mutta ne ovat aina eri paikassa kuin omat ja valmiina palautettaviksi heti kun on tilaisuus.

-minh-

harjoituskappale

Terve, miten näitä kuvia tänne oikein laitetaan? Teksti tulee nyt ihan omituisesti ja olen jumpannut tuon Picasan blog this-toiminnon kanssa ikuisuuden. En saa siirrettyä kuvaa mihinkään tässä näkymässä, kun se on kerran tuohon tullut. Tarkoitus oli julkaista lukijoiden vanhassa blogissa pyytämiä kuvia ja olen nyt taistellut tämän kanssa tunnin. Tiina, jolta idean varastin, pyysi kuvia kissoista, tatuoinnista, Esmeraldasta ja kauneimmasta paikasta/esineestä kotoa. Tässä on kuva ensimmäisestä tatuoinnistani. Se tehtiin Kööpenhaminassa kun olin kuusitoista ja siitä kaverini poikaystävä sanoi: "epäonnistunut pillunkuva olkapäässä". Päättäkää itse, sen oli kyllä tarkoitus olla Horuksen silmä. Jos minä nyt julkaisen tämän ja yritän sitten seuraavaa postausta, jossa olisi enemmän kuvia. katsotaan mitä tapahtuu...






-minh-

Reilu meininki

Missä on nykyajan ihmisten työmoraali? Kysyn vaan. En pysty ymmärtämään näitä helvetin extratyöntekijöitä muutenkaan, mutta se työhaluttomuus ja sluibaaminen on jo ihan käsityskykyni tuolla puolen.

Töissä on hulinaa, kiirettä ja vajausta työvuorojen tekijöistä. Vakkarit tekevät viikolla kahdeksan tunnin päiviä ja extrat hoitavat viikonloput ja viikolla aika paljon vuoroja. Niitä extroja on jonkun verran, että kaikille riittää toiveiden mukaan töitä ja saavat muutenkin valita, milloin tekevät ja kuinka monta vuoroa kuukaudessa ja muuta sellaista. Opiskelijoitahan ne kaikki ovat. Itsekin olen ollut extra ja tiedän, millaista on taistella kynsin hampain työvuoroista. Tuossa työpaikassa on kyllä aika hyvät oltavat, kun saa itse päättää ja saa juuri sen verran vuoroja kuin haluaa tehdä.

Eilen illalla myöhään työkaverini soitti ja sanoi, että ensi lauantain iltavuoron extra oli soittanut ja ilmoittanut olevansa vatsataudissa, eikä siis pääse lauantaina töihin. On kiva, että torstaina tiedetään lauantai-iltapäivän kunto jo hyvin etukäteen. Parasta tässä kuitenkin on se, että extraaja ryhtyi selostamaan sairauttaan: hän oli ollut edellisenä lauantaina töissä ja nähnyt takahuonheen tiskialtaassa lautasen, jonka päällä oli hiekkaa. Tämä hiekan näkeminen oli aiheuttanut hänelle postuumin ruokamyrkytyksen, joka ilmaisi itsensä torstai-iltana(aijai, niin kipeä, niin kipeä!). Hän myöskin osasi ennustaa torstai-iltana, ettei ole vielä kunnossa lauantai-iltapäivänä työvuoroon. Kukaan muukaan extra ei vuoroa suostu tekemään, joten lupasin mennä. Arvatkaa, kuinka paljon vitutti kuulla tänään, että ko. extraajan molemmat vanhemmat ovat lääkäreitä! Vitun kermaperseet! Ei minuakaan huvita mennä töihin, oikeastaan ikinä. Silti menen ja teen vuorot, jotka minulle on määrätty, saadakseni palkkani ja pitääkseni elämäni järjestyksessä. Jos tulee sellainen päivä, että olen kipeä ja tunnen, että olisi parempi levätä kotona ja hakea päivä-pari saikkua, menen silti töihin. Jos olen ihan saatanan sairas, soitan ja katson, saadaanko joku tilalle ja sitä myöten päätän, menenkö lekuriin vai töihin. Näille se on ihan sama, mitä muut joutuvat tekemään. Minä en tajua, miksi minut on rakennettu niin, että mietin työkavereita ja sitä, onko kukaan avaamassa kauppaa kun olen kipeä. Jos olisin samanlainen, kuin nämä vitun perijättäret, jotka harrastavat töissäkäyntiä silloin kun huvittaa, myymälä olisi kiinni puolet ajasta. Miksi näille ei anneta potkuja? Ja miksi minä otan tämän henkilökohtaisesti? varmaan siksi, että minulla on lyhennetty viikonloppu jonkun muun velliperseilyn takia. Jos tapaan tämän vittupään vielä, potkaisen persauksiin.

Kermapersettä ei huvita mennä töihin, isi ja äiti kirjoittavat saikkua ja kermaperse soittaa ja ilmoittaa olevansa kipeä. Vakkarit sitten tekevät ylitöitä. Voi saatanan perkeleen idiootti-paskanaamat! Todella paljon huvittaakin mennä aamulla töihin, kun kermaperse hilluu jossain koiranäyttelyssä hyvällä omallatunnolla.
-minh-

Itku pitkästä ilosta ja muita kirosanoja

Tulin siivoamasta puoli tuntia sitten ja sen jälkeen olen itkenyt hysteerisesti Luken turkkia vasten. Kaikki menee vituixi. Aina. En saanutkaan sitä ihanaa kämppää. Eilen illalla sanoin Lapselle, että mulla on sellainen tunne, että se pariskunta peruu sen ja että täytyy varautua siihen. Tänään meilailin yhdestä toisesta kämpästä, joka on ihanalla alueella, mutta pienempi ja kalliimpi kuin tuo toinen. Kotiin tullessani se tyttö soitti ja sanoi, että he ovat tapelleet miehensä kanssa asiasta nyt kaksi päivää ja mies voitti. Syy perumiseen on se, että tässä talossa ei ole kaapelia vaan satelliitti ja he ovat juuri ostaneet uuden digiboksin ja jonkun kanavapaketin vuodeksi. Tässä pitäisi sitten hankkia kaapeli-digijuttu ja maksaa jotain sakkoa kanavapaketin katkaisemisesta kesken sopimuksen. Telkkarin takia en saanut sitä.
Vituttaa, että itkin niin paljon. Työkaverini sanoi minulle tällä viikolla: "Älä kuule nuolaise ennenkuin tipahtaa" ja minä ajattelin, että kyllä perkele saan olla optimisti ja uskoa, että se onnistuu!
Äiti tekstasi, että harmittaa tietysti, mutta nyt kärsivällisyyttä, tämä ei ollut se oikea. Niin, tietysti se on näin, mutta VITUTTAA!

En halua olla kyyninen ja pessimistinen, ajatella tyyliin: ei nuolaista ennenkuin tipahtaa. Vittu nuolaistaanhan!
-minh-

Tervetuloa!

Täällä ollaan. Kuten huomaatte, blogi on perustetttu viime marraskuussa ilmeisen Vuodatus-angstin vallassa ja muutenkin huonoissa tunnelmissa, koska otsikon alla sijaitseva tekstikin on niin masentava. Vaihdan sen, kunhan ehdin ja osaan. Nyt olisi hirveästi tehtävää täällä. Linkkejä, arvomerkkejä, blogipohjan muokkausta, profiilikuvaa sun muuta pitäisi laittaa ja vielä opetella käyttämään tätä systeemiä.

Suurin syy vaihdokseen on halu aloittaa uusi blogi, puhtaalta pöydältä. Blogini ei ole enää keskittynyt päihteisiin ja se on kuitenkin hyvin vahvasti profiloitunut huumeblogiksi. En tarvitse sitä enää, enkä halua jäädä samaan blogiin veivaamaan asioita, jotka on jo käsitelty. En tunne mitenkään valtavasti siirtyneeni eteenpäin elämässä tai kehittyneeni henkisesti sen myötä, kun vieroitin itseni vähän yli vuosi sitten. Minulla ei myöskään ole tarvetta avautua yksityiskohtaisesti omasta huumeidenkäytöstäni enää. Kyllästyin Vuodatuksessa selvittämään erinäisille anonyymeille tilannettani ja puolustautumaan jatkuvasti. Yksi blogivainoajahan tuossa taannoin kirjoitti minusta analyysin omaan blogiinsa ja kertoi minun olevan "ikinarkkari". Juuri tuollaisten takia haluan sanoutua irti huumebloggaajan maineesta. Tiedän, blogini ei ole enää läheskään niin "kiinnostava", "raadollinen", "rehellinen"(mitä se ikinä blogimaailmassa tarkoittaakaan), "koskettava" jne, kuin joskus vaikka pari vuotta sitten. Itselleni se on kuitenkin tärkeä kanava ja iloitsen keskenäni siitä, ettei tarvitse enää kirjoittaa jatkuvasta kitkuilusta ja kipeilystä, säätämisestä, ohikkaista ja kaikenmaailman hörhöistä. Olen muuttanut itse elämääni, tuttavapiiriäni ja varsinkin asennettani ja haluan myös tehdä sen näkyväksi täällä, jatkamalla bloggaamista ja joskus sitten tulevaisuudessa lukea vanhoja tekstejäni ja pohtia niitä asioita ihan toisesta elämäntilanteesta. Nythän en pysty edes lukemaan vanhoja blogikirjoituksiani, inhoan sitä kaikkea niin paljon. Olen vielä liian lähellä sitä kaikkea.

Aloitin varsinaisen bloggaamisen Bloggerilla joskus nelisen vuotta sitten, mutta se blogi(nimeltään Minhin Päiväkirja) deletoitiin ja muistaakseni Saara(apua, linkkauskohta! En linkitä nyt, haluan tämän ulos mahdollisimman pian ja siirtyä seuraavan merkinnän postaamiseen) kannusti, että nyt vaan perustat haarakonttorin Vuodatukseen. Ennen Minhin Päiväkirjaa olin kirjoittanut Tukiaseman nettipäiväkirjaa, enkä tiennyt blogien olemassaolosta, ennekuin Tukiasema oli koko joulun ja uudenvuoden maassa ja Tristan perusti blogin tänne Bloggeriin. Minä heti perässä. Ilmoitin, etten opi koskaan käyttämään Vuodatusta, mutta opinhan minä, kuten olin oppinut tätäkin käyttämään. Jossain vaiheessa perustin Koma-blogin Minhin Haarakonttorin rinnalle Bloggeriin ja postailin jopa kuvia sinne. Herkku, joka ei bloggaa ainakaan julkisesti eikä Herkkuna enää(hirveä sääli!), teki minulle oman sivupohjan Vuodatukseen ja olen kauhean kiintynyt siihen. Olette varmasti huomanneet, että pidän punaisesta. Pohjasta on kuitenkin tullut valituksia, että sitä on vaikea lukea, ainakin joillain selaimilla ja itseäni on vituittanut Vuodatuksen pykiminen(joka, reiluuden nimissä myönnettäköön tässä, on vähentynyt huomattavasti) ja muutama muukin pieni asia, joka ei ole mahdollista tai toimi siellä. Periaatteessahan kannatan Vuodatusta, se on kotimainen blogipalvelu, jonka on perustanut tietääkseni yksi jätkä, joka on pannut palveluun todella paljon aikaa ja vaivaa ja tehnyt siitä älyttömän suositun. Vuodatus on minusta sellainen matalan kynnyksen blogipalvelu, se on helppokäyttöinen ja sieltä saa aina apua meilitse, henkilökohtaisesti. Bloggeriltahan ei henkilökohtaista apua juuri saa. Paitsi minä sain kerran, silloin kun Minhin Päiväkirja oli deletoitu ja meilasin johonkin help-osaston kavereille. He saivat palautettua suurimman osan teksteistä ja sitten eräs ystävällinen henkilö kopioi sen kaiken palautetun ja lähetti minulle levyn.

Minhin Haarakonttoria en aio poistaa netistä, ainakaan nyt. En myöskään sulje kommenttilootaa, koska se tarkoittaa sitä, että kaikki vanhatkin kommentit häipyvät ja nehän ovat, kuten tiedätte, mielettömän tärkeitä minulle ne hienot kommenttiketjut. Aion siis pitää sen auki ja luettavana, mutta kommentteihin en siellä enää vastaa, joten kommentoikaa tänne tai lähettäkää meiliä.

Toinen syy siihen, etten poista blogiani Vuodatuksesta, on se, että pelkään kovasti olevani niin oppimishäiriöinen, että tästä ei tule mitään ja joudun palaamaan häntä koipien välissä tuttuun ja turvalliseen Vuodatukseen. Enimmäkseen harmiton Tiina on luvannut antaa teknistä tukea ja Katakin lupautui neuvomaan, mutta pahoin pelkään, että tästä tulee vielä kivinen taival.

Nonnih, nyt postaan tämän, menen Blogilistalle säätämään ja sitten meilaan Tiinalle. Seuraava postaus on nimittäin valokuvajuttu, kommentoijien pyytämiä kuvausaiheita esittelyssä täällä, toivottavasti jo tänä iltana.
Kiittihei!
-minh-