Ai-ai-ai-aijaijai-aii-aii-auh!

Tuollainen ääni lähtee sappikipuisesta 37-vuotiaasta naisesta. Pystyn kirjoittamaan, kun otin ensin kaksi kodeiinia töissä ja sitten kaksi kotona. Ensin piti päästä karmeasta sappikivusta ja istua köyryssä sohvalla/maata sikiöasennossa sängyllä, mutta sitten tuli bloggausfiilis, kun kipu lähti.

Retkahdusten jälkeen on tosi vaikea päästä jaloilleen. Eihän se koskaan yksiin vetoihin jää, vaan retkahdus on aina putki, joka tarkoittaa sitä, että sitä katuu jo ensimmäisten vetojen jälkeen, mutta antaa mennä vaan, koska on jo aloittanut. Seuraavaksi huomaa vetävänsä pari kertaa päivässä ja koko ajan suunnittelevansa lopettamista. Sitten lopettaa. Ja kohta taas on kiskomassa. Ja suunnittelee lopettamista. Ja häpeää. On vaikea ajatella itseään ja omaa terveyttään ja elämäänsä, kun rätkii ja rätkii, eikä lopetus ole lähimaillakaan. Sitä voi aina siirtää. Eikä siitä tietenkään sano kenellekään. Kukapa julistaisi Facebookissa, että "Retkahdin juuri, putki päällä, jihuu!", kun suurin ja voimakkain tunne on häpeä ja pettymyksen tuottaminen läheisille. Kun yrittää pitää yllä sitä toipumista ja vieroitusta ja ryhmissä käymistä ja mitähän kaikkea. Valehtelu alkaa todella helposti ja luontevasti, koska karmeinta on tuottaa pettymys ihmisille, jotka odottavat ja toivovat toipumista ja pelkäävät retkahduksia.
Silti en usko, että mikään vieroitus on mennyt hukkaan. Jokainen tuo lähemmäksi tavoitetta, kun tavoitteen pitää mielessä. Enhän minä osaa sanoa huomisesta mitään. Voin olla tänään ihan fine ja itsetyytyväinen ja raitis, mutta huomenna rynnätä ensi töikseni hakemaan subua. Ei pitäisi edes ajatella huomista, tulee vain paineita.

Nyt olen viikon taas ollut ilman ja tunnen, kuinka oikeutus ja lupa vetämiseen alkaa hiipiä sisuksiin. Sitä unohtaa niin helposti, kun valvoo kaiket yöt(ilman lääkkeitä yrittää), kämppä narisee ja kitisee pelottavasti ja omituisesti, kropassa ei ole voimaa edes seistä hellan ääressä pastan kiehumisen ajan ja pupillit ovat taas isot, maha toimii ja tuntuu todella siltä, että tässä ollaan ilman. Töissä sitä vain seisoo hiki tirsuen ja palellen, pakko kieltää se, että on taas kipeänä. Onneksi on muutama kodeiini vielä jäljellä. Kodeiini ja tramal ovat hyviä, minulle. Monille se tarkoittaa nimenomaan opiaatteja ja riippuvuusmekanismin uudelleen laukaisua, mutta minulla vetämisen laukaisee alkoholi ja sopiva seura tai tilanne. Tramal tai kode on pelkkiä lääkkeitä pärjäämiseen.

Olin tänään siivoamassa äidillä taas yhden valvotun yön ja kylmän hien jälkeen. En mahtanut mitään sille, että imuroidessani päässäni pyöri ainoastaan romaanin hahmot ja tarina. Sama romaani, jota olen vääntänyt jo muutaman vuoden, mutta jonka kirjoittaminen -istuminen perseelleen ja kirjoittaminen- tuntuu ihan mahdottomalta. Tarina ja aihe ovat hyviä, kiinnostavia, huomaan ajatusten vaeltavan arkiasioista tarinaan aina, kun pää on hetkenkin vapaalla. Haluan kirjoittaa sen tarinan, vaikka en siitä mitään tiedä. Kyse on hahmoista, joiden täytyy päästä joskus ja jossain esille, saada äänensä kuuluviin. Silti en osaa kirjoittaa, en osaa istua kirjoittamaan. On vain muutama asia, jonka osaan suunnitellusti tehdä:
Käydä ryhmissä.
Katsoa itkettäviä ohjelmia telkkarista.
Harjoitella ukulelen soittoa.
Kuunnella levyjä.

Rauhallista pääsiäistä kaikille!

-minh-