Mennyttä naista

Muutimme viime tiistaina vaaleanpunaiseen taloon ja keskiviikkona haimme Kitan. Se tuli ja vei kaikkien meidän sydämet samantein(noh, kissojen rakkaus siihen näyttäytyy sanotaanko hieman viileämmillä tavoilla...) ja nyt en voi kuvitellakaan koskaan eroavani koirasta. Miksei kukaan ole koskaan kertonut, että koiran anturoita voi haistella ja nuuskuttaa vaikka koko päivän, miten ne voikin tuoksua niin hyvältä? Meillä ollaan oltu aina erittäin aamu-unisia, mutta päivä alkaa ihanasti ja hyväntuulisesti, kun kuuden-seitsemän aikaan karvainen ohjus singahtaa sänkyyn täynnä riemua ja nuolee naamaa, sitä pääsee heti ylös ja ulos, kun toinen on niin elämäniloinen ja osoittaa rakkauttaan niin suoraan ja estoitta. Kun tulen töistä kotiin tai vaikka kaupasta, Kita vinkuu kuin heikkopäinen ja korvat luimussa pyörii jaloissa valmiina pussailemaan ja saamaan maharapsutuksia. Jälleennäkemisen riemu on joka kerta yhtä ylitsepursuavaa, kyllästyyköhän se ikinä siihen eli meihin? Tänään kun tulin töistä, A. oli Kitan kanssa pysäkillä vastassa ja koira oli seota onnesta kun kutsuin sitä tien toiselta puolelta.

Elämä on muuttunut ihan toisenlaiseksi kertaheitolla. Kita tekee pissat vielä ulko-oven eteen sanomalehdelle, eli lattiaa saa luututa monta kertaa päivässä. Pakastin, jääkaappi ja ruokakaappi ovat täynnä koiranruokaa, lihoja, rustoja ja luita, lattioilla pyörii leluja ja erinäisiä artikkeleita, mitä koira on kaivellut laatikoista ja jätesäkeistä saaliikseen ja kaikki pyörii muutenkin nyt sen ympärillä. Ollaan tehty pitkiä lenkkejä ja tutkimusretkiä, käyty uimassa(riehumassa vesirajassa) ja koirapuistossa. A:n kanssa suorastaan kilpaillaan, kumpi saa viedä sen aamulenkille ja Laps on vienyt sitä yksin ulos hyvällä menestyksellä.

En ole vielä koskaan tavannut noin itsevarmaa ja suuriegoista koiranpentua, kuin tuo, se ei aristele mitään eikä ketään ja yrittää dominoida kaikkia koiria jotka se tapaa. Eilen yksi jättiläismäinen kultainen noutaja ärähti sille, kun se päätti ottaa noutajan hännän saaliikseen ja Kita vain laukkasi karkuun ähäkutti-ilme naamallaan ja hyökkäsi heti uudestaan hännän kimppuun. Se on tosi rauhallinen ja varma kaiken uuden edessä, eikä todellakaan riehu kaiken aikaa. Meille on yhdet liukkaat portaat alaovelta ja Kita on aina mennyt hissillä. Joka kerran kun se menee portaat, naama menee keskittymisestä ruttuun kun se äheltää ne ylös tai alas. Nyt se nukkuu olkkarin pöydän alla ja kissat vaeltelevat ympärillä muka välinpitämättömän näköisinä.

Aamulenkin jälkeen Kita on tosi tuhma, käy ihan ylikierroksilla ja alkaa välittömästi kotiintultua tuhota sohvaa, kaivella jätesäkkejä ja laatikoita ja yrittää kiivetä tiskipöydälle kissojen ruokakupeille.

Päätimme antaa elukoiden ratkaista itse välinsä kun Kita tuli. Laku räppäsi ensimmäisenä iltana sitä kuonoon, kun se tuli liian lähelle ja Luke räppäsi eilen aamulla, kun Kita hyökkäsi Lapsen sänkyyn, jossa Laps ja Luke posottivat vielä yöuniaan. Kun kissat räppää, Kita ulahtaa ja hyppää kauemmaksi, mutta yrittää siten välimatkan päästä takapuoli pystyssä ja kimeästi haukkuen saada niitä leikkimään. Kissat ei arvattavasti arvosta yhtään koko kauhukakaraa, vaan katselevat mieluummin välimatkan päästä. Silti, kun Kita nukkuu parvekkeella tai lattialla, kissat eivät pysty pidättämään uteliaisuuttaan, vaan hiipivät ihan lähelle haistelemaan. Laku on täydellinen sopeutuja, sitä koira ei enää haittaa, koska se tietää voittavansa leikiten. Se vain katselee ylemmältä tasolta tai kävelee röyhkeästi ja nokka pystyssä Kitan mahan alta.

Tuolla koiralla on kyllä kamalin ääni, mitä olen koskaan kuullut. Se on aivan korviavihlovan kimeä, kun se haukkumalla yrittää saada kissoja leikkimään tai muuten vaan riehuu pehmolelu suussaan ympäri kämppää. Sillä on selvästi malamuuttimainen taipumus keskusteluun, mutta toivon vain että se ääni jossain vaiheessa edes vähän madaltuu, koska nyt aivot sulaa kun se innostuu.

Elämme nyt ihan suoraan laatikoista ja jätesäkeistä, eikä olla saatu mitään laitettua, kun on pitänyt käydä töissä ja olla koiran kanssa. Eilen aamulla Kita sai taas riehupellekohtauksensa ulkoilun jälkeen ja sain häätää sen repimästä sohvan täytteitä viisi kertaa peräkkäin. Kohta se jo laukkasi päätään ravistellen ja silmät muljahdellen kylpyhuoneesta yksi suihkuhansikas suussaan. Vaihdoin sen omaan puruleluun. Sitten menin keittämään kahvia. Minulla on joitakin kalliita mekkoja 90-luvulta, ex-miehelläni B:llä oli suurieleinen tapa ostella minulle design-mekkoja ja kalliita vaatteita, joille ei ole ollut käyttöä vuosikausiin(koska ne ovat a)ysäriä
b) kaksi numeroa liian pieniä), mutta joita en raaskinut heittää muutossa poiskaan. Kun menin eilen aamulla parvekkeelle tupakalle kahvikuppini kanssa, Kita löytyi makuuhuoneesta sängyn alta kallein kaikista mekoistani riekaleiksi revittynä jalkojensa välistä. Voi morjens. Samoin unohdin tänä aamuna denim-tennarit lattialle lenkin jälkeen ja kohta ne oli molemmat sohvalla täysin kuolattuna ja täynnä reikiä.

A. kertoi tänään puhelimessa kun olin töissä, että Kita oli juuri heivannut amarylliksen parvekkeen jakkaralta alas, repinyt sen silpuksi ja levitellyt mullat ympäriinsä. Sitten se juoksenteli pitkät limaiset lehdet suupielistä roikkuen riemuissaan etsimään lisää tuhottavaa. Mutta mitä voit sanoa, kun vinot ruskeat nappisilmät katsovat suoraan sieluun ja vaaleanpunainen kieli yrittää lipoa suupieliäsi?

Olen ollut töissä tällä viikolla, paitsi muuttopäivinä, ja meillä on hartaita puhelinkeskusteluja A:n ja Lapsen kanssa siitä, miten Kita on pissannut ja kakannut, mitä se on tehnyt ja miltä se on milloinkin näyttänyt, paljonko se on syönyt ja missä on käyty ulkoilemassa. Repesin jälkeenpäin, kun ajattelin eilistä puheluamme, jossa A. selitti tohkeissaan, kuinka Kita oli kakannut ja pissannut niin hienosti ulos ja kulkenut hihnassa kuin unelma ja kuinka sen kakka on koostumukseltaan niin täydellistä, että se on helppo poimia pussiin. Siis ihan kuin olisi uusi vauva talossa. Ja niinhän meillä onkin.

Ollaan annettu iltaisin sille iso, jäinen rustopala tai jauhelihalla täytetty kongi järsittäväksi ja niiden parissa se jaksaa ahertaa tuntikausia.

Apua, voisin kirjoittaa Kitasta loputtomiin, olen niin rakastunut siihen ja vielä enemmän, kun näen, miten hyvää se tekee meille kaikille.

Nyt kuitenkin otan pienet tirsat, jonka jälkeen lähdetään taas viemään Kitaa ulos. Tällä alueella on mielettömästi koiria ja meidän talossa niitä on n.joka toisessa asunnossa. Ihan vieressä on jo Igor tullut kaveriksi ja joka kerta ulkona törmätään yhteen amerikancockerspanieli Tobyyn joka on kaveri ja minimaalisen pieneen sekarotuiseen koiraan, joka on myös 3kk vanha ja Kitan pään kokoinen. Ne jaksavat painia loputtomiin ja pikkukoira laittaa Kitalle ärhäkkäästi kampoihin. Tuo hörhö ei kyllä kunnioita ketään ja toivon, ettei se myöhemmin aiheuta ongelmia. Kaikki koirat eivät halua alistua, mutta Kita pitää sitä itsestäänselvyytenä. Sen lisäksi se on jo nyt yli polvenkorkuinen ja tulee varmaankin painamaan n. 35kg täysikasvuisena, eli otteet on sen mukaiset. Ihmisiä se kunnioittaa kyllä ja tottelee hienosti monia pyyntöjä. Esimerkiksi tänne, seuraa, irti, alas, istu, luonnistuvat hyvin jos keskittymistä vaan riittää, eikä se rynni ovesta tai hypi päälle. Kouluttamista silti piisaa ja aion kyllä viedä sen kouluun syksyllä, suunnilleen 5kk ikäisenä, kun se osaa paremmin pidättää pissaa ja muutenkin on ollut meillä jonkin aikaa.

















Lupaan, ettei tästä tule koirablogia, mutta välillä kai saan hehkuttaa Kitan ihanuutta täälläkin, eh?
-minh-