Katsaus tavis-elämääni

Elämästäni on tullut hyvin tasaista ja tavallista muuton, avoliiton ja koiran myötä. Minulla ei ole enää mitään, mikä vetäisi esimerkiksi keskustaan hengailemaan; en käy baareissa, en shoppaile(tai edes osta mitään), en ole mukana missään kulttuuririennoissa, enkä harrasta enää hengailua missään. Käyn välillä jollain keikalla ja joskus leffassa ja istun iltaa kavereiden kanssa, mutta esimerkiksi jotain pientä vaateostosreissua pitää suunnitella ja lykkäillä viikkotolkulla, on niin hankalaa mukamas lähteä vaan keskustaan ja viettää siellä muutama tunti. Tai jäädä töiden jälkeen kaupungille ja suorittaa ostokset/tavata kavereita baareissa tai kahviloissa. Aina tuntuu olevan kiire kotiin, yleensä viemään koira ulos.

Toisaalta tämän tapahtumaköyhän ja tasaisen elämäntyylin plussapuolina on se, että saan paljon liikuntaa ja ulkoilmaa koiran kanssa ulkoillessa ja pysyn kunnossa ja terveenä. Olen myös vakuuttunut, että hyvän koiranhoidon kulmakivi on runsas liikunta. Koirapuistossa peuhaaminen on tärkeää sosiaaliselta kannalta, mutta minusta koira pitää väsyttää joka päivä kunnon lenkillä, metsässä rämpimällä tai ihan vain Keskuspuiston hiekkateitä reippaasti kävelemällä. Toiseksi tärkeintä koiran hyvinvoinnille on se, että sillä on oma lauma ja selkeä paikka siinä. Rutiinit, jotka toistuvat ja säännöt joista ei lipsuta. Kaikki se pötköttely lattialla koiran kanssa, harjaaminen, rapsuttelu ja leikkiminen on tietysti ihanaa, mutta ainakin tuollaisen ison, alkukantaisen koiran kanssa kaksi edellämainittua asiaa, liikunta ja säännöt/rutiinit tulevat ensin. Huomaan, miten tyytyväinen Kita on, kun se pääsee joka päivä ainakin kolmeksi tunniksi ulos, viikolla pienemmissä pätkissä, mutta viikonloppuna mennään vaikka Seurasaaren ympäri tai käydään Nuuksiossa jollain reitillä ja metsissä. Koira joka saa tarpeeksi liikuntaa ei tuhoa paikkoja ja tai jaksa saada kauheita eroahdistuksia, se nukkuu sisällä suurimman osan ajasta. Koira-asioista on muutamakin ihminen ihan lähipiirissä marmattanut. Mm. siitä, että ruokin Kitaa lähinnä raa´alla lihalla. Minulla ei kuulemma ole varaa siihen ja pitäisi syöttää pelkkää nappulaa, kun "koira pärjää sillä ihan hyvin, sehän on kunnon ruokaa kuivattuna ja puristettuna kasaan, se tulee niin paljon halvemmaksi eikä koira välitä siitä, mitä syö, kunhan ruokaa on tarpeeksi" ja niin edelleen. On se nyt perkele! Joudun kuuntelemaan tätä läppää aika paljonkin ja vituttaa armottomasti, etten saisi syöttää koiralleni sitä ruokaa mitä se on tarkoitettu syömään, eli raakaa lihaa ja luita(myös kotiruokaa ja vähän nappulaa ja koiran mureketta tms saa) ja siihen lisättynä öljyjä, piimää, merilevää ym hivenaineita. Kita on muuttanut elämääni parempaan suuntaan, miksen siis tarjoaisi sille parasta mitä voin ja mikä tuntuu oikealta?

Toinen hyvä asia tässä rauhallisessa kotielämässä on se, että jää aikaa Lapselle ja A:lle, laittaa kunnon ruokaa ja hengailla kotona lukemassa, pötköttelemässä kissojen kanssa sohvalla, katsomassa leffoja ja pelaamassa korttia. Vaikka arki-iltaisin kaikki ovat enimmäkseen omilla koneillaan, on jotenkin mukavaa olla samassa tilassa yhdessä, jutella välillä ja laitella rauhassa sapuskaa.

En tiedä, mistä tämä johtuu, olenko kaivannut tällaista kovastikin ja siten pikkuhiljaa itse muokannut elämäni tällaiseksi vai onko tämä ihan luonnollinen siirtymä keski-ikäisyyteen. Ihan vielä en ole ulkoilupukua hankkinut, vaikka farmarilla nykyään ajetaankin ja harrastuksiin kuuluu "mökkeily" ja "ulkoilu", hah hah. Ehkä tämä on taas yksi tällainen vaihe, että tarvitsen käpertymistä sisäänpäin, oman porukan kanssa olemista ja hyvin tasaista elämää.

Välillä saan edelleen paniikki-ahdistuskohtauksia ja tulee sellainen olo, että jotain kauheaa on tapahtumassa. Alitajunta pyörittelee kaikenlaisia asioita, jotka sitten tulevat tietoisuuteeni sairaina unina ja ahdistuskohtauksina. Kieltämättä sitä käsiteltävää onkin, olenhan peittänyt pinnalta terveellisellä ja rauhallisella elämällä mm. edelleen pahan riippuvuuden. Jotain pitäisi sillekin asialle tehdä. Ajattelen viime talven/kevään vieroitusta aika hyvin onnistuneena. Olen huomannut, että suurin osa ei-käyttäjistä, jotka eivät riippuvuusasioita juurikaan tunne, pitävät tätä ihan käsittämättömänä. Että on ollut vieroituskuurilla, päässyt irti ja retkahtanut uudestaan, mitäs onnistumista siinä muka on? Minusta viime vieroitus oli erittäin tärkeä ja oivalsin tosi tärkeitä asioita itsestäni suhteessa kamaan ja riippuvuuteeni, mm. sen että olen hyvinkin taipuvainen pitämään itseäni hiukan erikoisena, ylempänä muita(käyttäjiä)ja tajusin retkahdusteni johtuvan pitkälti juuri siitä asenteesta, että MINÄHÄN osaan käyttää hallitusti joskus ja MINÄHÄN hoidan asiani, MINÄ pidän itseni kunnossa ja huolehdin perheestä ja MINÄ käyn töissä, joten eihän MINULLA nyt mitään varsinaista ongelmaa ole...

Tilanne on hyvin erilainen kuin vaikka kolme vuotta sitten, jolloin vedin piriäkin kohtuullisen usein, rouskin bentsoja, rätkin niitä hihaan ja kovat opiaatit kelpasivat mainiosti aina kun niitä sai. Tietysti kaveripiirit vaikuttivat. Olen luopunut tosi monesta kaverista ja hyvästä ystävästäkin viime kevään jälkeen, asunnonvaihto vaikutti siinä paljon. Ei tuntunut niin pahalta luopua tiettyjen ihmisten seurasta ja niistä asioista, joihin hengaaminen seurassa johti. Olinhan muutenkin muuttamassa, menossa avoliittoon ja keväinen vieroitus oli jo karkottanut joitakin ihmisiä.

Tiedän, että edistyn koko ajan asian kanssa, mutta raitis en ole, vaan kunnolla fyysisesti ja psyykkisesti koukussa ja raitistuminen vaatii totaalisen repäisyn ja rankan vieroituskuurin. Tällä hetkellä en ole valmis jättämään perhettä pitkäksi aikaa laitokseen mennäkseni, mutta sekin aika koittaa vielä. Uskoisin, että niin sen pitää mennä, en minä millään "tahdonvoimalla"(vittu että vihaan koko sanaakin) tästä vapaudu, vaan kovalla työllä itseni kanssa ja läheisten ihmisten tuella.
Masennusta pitäisi myös hoitaa, keväällä saatu mielipidelääkityssatsi loppui, enkä ole saanut haettua uutta. Fluoksetiini kuitenkin tuntui auttavan ja pitävän ahit kurissa, ainakin niin, ettei tarvinnut alkaa täristä keskellä katua tai tuijottaa seinää koko viikonloppua, kun ei uskaltanut mennä ulos. Nyt kun olen n. kuukauden ollut ilman lääkettä, huomaan taas sellaisen "pahaenteisyyden" hiipivän sisälleni. Ei hyvä. Onneksi nukun reilusti enkä enää heräile kymmentä kertaa yössä, vaikka edelleen heräilenkin muutaman kerran joka yö ja näen mielipuolisia unia.

Mutta tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen elooni, en kaipaa mitään erityistä tähän lisäksi, enkä kärsi mistään puutteesta, ei tarvitse enää stressata vuokranmaksua ja ulosottoa, vaan pystyn jopa suunnittelemaan eteenpäin taloudenpitoa ja olen A:n kanssa aloittanut niinkin hohdokkaan systeemin, kuin Kauppatili, jonne siirretään palkasta aina rahaa ja jolta maksetaan kaikki ruokaostokset. Jännittävää, eikö?
-minh-