Eläävä ihmisjumaala

Anteeksi nyt ihan kamalasti kaikki, jotka puhuvat karjalaa, savoa tai jotain jyväskylää, mutta minulla on ihan kauhea vastenmielisyys tiettyjä murteita kohtaan. Pidän kovasti Varsinais-Suomen, Lapin ja Kotkan murteista, sekä tietynlaisesta Karjalan murteesta, mutta minun on kauhean vaikea eritellä, mikä se on, joka kelpaa ja mikä kuullostaa hirveältä. Esimerkiksi joensuu on kamala murre. En halua loukata ketään,mutta ilmeisesti kuitenkin loukkaan. Jotkut murteet ovat minulle neutraaleja, kuten pohjanmaa ja oulu, samoin häme, mutta sitten on näitä, jotka vihlovat aivojani ja- sori nyt vielä kerran- kuullostavat tyhmältä. En tiedä mistä se johtuu. Vanhempani ovat Joensuusta molemmat ja minä asuin lapsena 3 vuotta Kouvolassa, puhuin vahvaa Kymenlaakson murretta. Miksi siis en voisi ikinä kuvitellakaan esimerkiksi olevani miehen kanssa joka puhuu joensuuta? Tai jyväskylää. Tai pieksämäkeä, herra varjele. Olen siis ilmeisesti kauhea Helsinki-snobi.

Tällä hetkellä kotona on kauhea hitti laulaa Riston(joku suomalainen bändi) biisejä. Tänään kuulin, kun Risto esiintyi YleX:n konsertissa suorassa lähetyksessä: "Minää- olen-palaasina" ja "hän oli eläävä- ihmisjumaala". Hirnuin kuin mielipuoli ja esitin A:lle ja Lapselle pätkiä tästä murrelaulusta jälkeenpäin.

Miksi muuten suomalaiset bändit on niin kamalia? Minä en löydä niistä mitään kuunneltavaa. Viikko-pari sitten katsoin yöllä A:n kanssa Voice-kanavaa. Sieltä tuli kaikenmaailman Amorphista sun muuta ja jokainen bändi kuullosti täsmälleen samalta kuin edellinen. A selitti niistä yhtyeistä, että tämä ja tämä on ollut jo viisitoista vuotta ja tämänhän nyt kaikki tuntee, mutta minä en vain tunne. kaikki kuullostaa ihan paskalta. Nykyään on miljoonia bändejä, jotka soittavat "melodista hardrockia" ja se on hirveää paskaa. Suomenkieliset ovat oma lajinsa. Paskaa kaikki tyynni.

Olen syönyt mielipidelääkkeitä nyt kolmisen päivää ja välillä tulee pahoinvoinnin aaltoja, velloo hetken ja vistottaa, mutta ei mitään vakavaa. Katson kolme kuukautta ja päätän sitten ,haluanko jatkaa vai pitääkö nostaa vai mitä teen. Nyt iloitsen siitä, että henkilökohtainen elämä on hyvällä mallilla, ensi viikolla katsotaan yhtä asuntoa ja tarjouksia tulee muistakin. Sopivia ei vain ole tullut vastaan. Rakastan suunnittelua, olen jo päättänyt minkälaisen sohvan haluan sitten joskus ja minkävärisen seinän makuuhuoneeseen. Käytiin jopa neuvottelu siitä, miten tiskivuorot ja siivoaminen järjestetään, koska tuleva koti ei saa olla tällainen läävä. Kieltäydyn jämähtämästä masennukseen tai vellomasta siinä, haluan nyt käyttää jokaisen ilon ja onnellisuuden mahdollisuuden hyväkseni, varsinkin nyt.
-minh-

Hiukan höyryjä

*Postauksesta kaksi kolmannesta on silkkaa rähjäämistä, lopussa vähän seesteisempää. Varoituksena niille, jotka eivät halua lukea kiroilua ja sitä, kuinka haluan repiä pään irti ihmisiltä.*

Masennus ja väsähtäneisyys saavat minussa esiin ihmisvihaajan. Koko kevään olen nieleskellyt töissä asiakkaiden edessä, kun ihmiset vain tuntuvat niin sietämättömän typeriltä ja ärsyttäviltä. Pinnani on lyhyt ja ylimielisyyteni massiivista ja kaikenpeittävää. Takerrun ihmisten ilmeisiin,ulkonäköön, yksittäisiin sanoihin tai yhteen tyhmään kysymykseen ja tuomitsen heidät välittömästi Vitun Idiooteiksi. Ei tarvitse peljätä, en harrasta ivallista virnuilua, tuhahtelua tai sarkastisia kommentteja, pidän ne ihan omana tietonani, mutta kun niitä on niin paljon! Ei mahdu tähän kattilaan! Ihan tyypillinen esimerkki: joku rouva tulee kauppaan ja kiekaisee: "Maksaako teillä yksi kortti kaksi euroa?! Törkeää!" Vastaan: "Ei, kun se on 30 senttiä, kymmenen saa kahdella eurolla, niinkuin tuossa lukee." Rouva ei tajua, vaan jatkaa: "Niin mutta kun tuossa lukee kaksi euroa, maksaako se yksi kortti sen kaksi euroa?" Johon minä: "Katsokaas nyt, kun tuossa lukee, että yksi kortti on kolmekymmentä senttiä, mutta kymmenen saa kahdella eurolla, yksi kortti siis maksaa kolmekymmentä senttiä." Ja mielessäni: VITUN IDIOOTTI SAATANA! OPETTELE VITTU LUKEMAAN JA LOPETA SE HELVETIN RÄÄKYMINEN! MONTAKO KERTAA TÄSSÄ SAA JANKUTTAA? JUMALAUTA!

Tai kun magneettijuovallista pankkikorttia käyttävä mummo piirustaa nimikirjoitustaan kieli keskellä suuta viisi minuuttia kassalla, karjun mielessäni: VOI VITUN APINA ETKÖ OSAA EDES NIMEÄSI KIRJOITTAA YHTÄÄN NOPEAMMIN TÄMÄ EI OLE MIKÄÄN KAUNOKIRJOITUSNÄYTE VOI HELVETTI TÄNNE SE VITUN KUITTI SIELTÄ JO!

Entäs sitten sirukorttia käyttävät ämmät, voi hyvä jumala: laitetaan se lompakko siihen sirukortinlukijan päälle ja toinen käsi vielä näköesteeksi ja sitten näppäillään sitä pin-koodia olan yli vilkuillen silmät kierossa ja pakko on vielä kommentoida jotain: "Kun ei koskaan voi tietää, että jokuhan voi vaan katsoa sen koodin jonossa ja napata kortin ja sitten on kaikki mennyt. Itse asiassahan tämä on aika vaarallinen systeemi, kun ei ole edes kunnon näkösuojaa tässä". NII JUST! YHTÄÄN ET SELVEMMIN VOI OSOITTAA ETTÄ NÄPPÄILET SITÄ PIN-KOODIASI SIIHEN LAITTEESEEN, EI VOI OLLA HUOMAAMATTA! ON SE VANHA KUNNON NIMIKIRJOITUSSYSTEEMI VAAN NIIN HELVETIN PALJON TURVALLISEMPI VITUN ÄLYKÄÄPIÖ!

Koskakohan ratkean, inhoan ihmisiä niin paljon. Tavallisena päivänä vältän katsomasta päin ketään, etten räjähtäisi, kaikki ovat niin kuvottavia. Saan sisäisen raivoapinakohtauksen jo lööpeistä ja lehtien kansista. "Erja Häkkinen puhuu tunteistaan". Mikä noita ihmisiä vaivaa? Puhuvatko juorutoimittajat ne ympäri vakuuttamalla, että "kyllä sinä olet niin tärkeä julkisuuden henkilö ja autat ja tuet monia samassa elämäntilanteessa olevia kertomalla nyt nykyisestä rakkauselämästäsi. Ihmiset pitävät sinua esimerkkinä, kyllä Suomen kansan täytyy saada tietää, miten sinulla nyt menee ja seurusteletko ja miten suhtaudut ex-miehesi uusperheeseen"? Vai onko julkisuus niin saatanan mahtavaa, kokeeko Erja Häkkinen, että hänellä on niin tärkeää asiaa, että pitää puhua lehdille? Miksi kukaan haluaisi "puhua tunteistaan" lehdille ja kertoa henkilökohtaisesta elämästään naamallaan ja nimellään muille ihmisille? Ja entäs telkkari sitten, eilen katsoin Amos Ozista(Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on upea kirja, suosittelen!) tehtyä ohjelmaa, jossa hän puhui Israelin tilanteesta, palestiinalaisista, Euroopan juutalaisvainoista, kirjoittamisesta, elämästään ja kirjoistaan. Kyseessä on älykkö, vaikutusvaltainen aktivisti, jolla on sanottavaa ja joka osaa sanoa sen kiinnostavasti ja hyvin. Jonkun Amos Ozin ei tarvitse esitellä seksielämäänsä tai muutenkaan henkilökohtaisia asioitaan, on paljon muutakin sanottavaa. Toiselta kanavalta tuli samoihin aikoihin Tosipaikka: Kaksosten seksielämä, jossa kaksosia kuvattiin pin up-kalenteriin ja "haastateltiin" lähinnä yhdestä aiheesta: "kaikkien" fantasiasta olla kolmen kimpassa sängyssä kaksosten kanssa ja oli siihen saatu yksi känninen kaksospari pelehtimään bikinit päällä sängyssä jonkun hyypiön kanssa kameran edessä. Olin juuri muutama päivä aikaisemmin raivonnut jollekin näistä Tosipaikka-dokumenteista suu vaahdossa ja nyt päätin katsoa ainakin toisen ohjelman mainoskatkojen ajan tätä. Kaikki ohjelmassa olivat NIIN RUMIA, oksettavan näköisiä ja umpityhmiä. Miten voi Englannissakin riittää väkeä tunkemaan näihin seksielämää tai ainakin yksityisasioita vilautteleviin "dokumentteihin", ihan loputtomiin? Englannissa menee tosi huonosti. Minua kuvottaa jo se aksenttikin, millä ne VITUN JUNTIT puhuvat.

En tosiaan tajua, miksi käyn näin lämpöisenä näistä asioista, mutta kun tuntuu, että jo sana SEKSI riittää, netissä, telkkarissa ja lehdissä, radiossa myös, saamaan ihmiset paikalle silmät kiiluen ja kieli suusta roikkuen vahtaamaan. Joskus töissä kun avaan aamulla jonkun peruskanavan, YleX:n tai vastaavan, siellä puhutaan klo yhdeksän aamulla klitorisorgasmista ja minulta lentää yrjö. Sexhibition-messut järjestetään varmaan viisi kertaa vuodessa nykyään, eikö millään saa tukittua tuota mediasta tunkevan "seksin" määrää? Vittu minä en jaksa enää. Sillä ole edes mitään tekemistä seksin kanssa. "Seksi" on ottanut ylivallan mediassa, kaiken pitää liittyä "seksiin" ja kaiki taatusti pannaan liittymään "seksiin" vaikka väkisin, saan kohta seksimyrkytyksen, sanakin inhottaa jo. Ei ole ensimmäinen kerta kun blogissa asiasta raivoan, mutta kun ihan oikeasti se nyt vaan on helvetti niin vastenmielistä, mitä tuolta koko ajan tunkee. Enkä vittu taatusti anna tuumaakaan periksi kertomalla, kuinka "seksuaalinen" (YYYÖÖÖÖRRGGHH) olen, mutta "vain yksityisesti, koska se on henkilökohtainen asia". Vittu minen sano enää mitään, vittuako se minulle kuuluu, mitä johtopäätöksiä lukijat tästä vetävät minun seksielämääni liittyen. KUINKA KETÄÄN VOISI EDES KIINNOSTAA? INHOTTAVAA!

Tämä liittyy varmasti ihan yleiseen ihmisvihaani, eli sanoivatpa ja tekivätpä ihmiset mitä hyvänsä, minua ärsyttää ihan helvetisti.

Muihin asioihin: neljän päivän vapaa töistä teki ihan helkkarin hyvää. Etsitään A:n kanssa yhteistä kämppää. Vaatimukseeni omasta huoneesta on suostuttu ilman vastalauseita, eli neljä huonetta olisi hakusessa nyt. Kyllä minä kolmioonkin voin muuttaa, jos se on kiva. Hiukan erilaista on katsella asuntoja yhdessä, kun vuokra menee puoliksi. Mahdollisuuksia on ihan eri tavalla. Haaveilen siitä parvekkeesta, jonka voisin laittaa kesää varten ylimääräiseksi olohuoneeksi ja jossa voisi kasvattaa vaikka mitä. Laps vaikuttaa olevan tyytyväinen ja innoissaankin, ainakin mitä kävelylenkeillä(huom! Vinkki teini-ikäisen lapsen vanhemmille: jos teillä ei ole mitään yhteistä tekemistä eikä kiinnostuksenkohteita teinin kanssa, lähtekää yhdessä iltakävelylle. Täällä on yksi teini nyt sitä mieltä, että tunnin lenkki joka ilta vähintään. Koska on kivaa kävellä ja jutella yhdessä)on tullut puhuttua.
Tästä asiasta olen tosi innoissani ja mikä sen mukavampaa, kun saatiin A:n kanssa keskusteltua asioista ja kumpikin haluaa samoja asioita. Yhdessäolo on erilaista nyt kriisin jälkeen, kun minäkin olen lopettanut jäkittämisen ja päättänyt sitoutua tähän suhteeseen. Ongelmia ei ole ratkottu, ei se niin mene, että kaikki selviää viikossa, mutta se inhottava puolinainen heiluminen on ohi, nyt ollaan sitten kanssa(=nyt ollaan sitten ihan vitun jumissa:). Tässä on mahdollisuus aloittaa ikäänkuin alusta, tehdä eri tavalla asioita, mutta kuitenkin yhdessä, saman ihmisen kanssa. Kuuden vuoden yhteinen historia on aika painava asia jo tässä vaiheessa. Siinä mielessä olen aika onnellinen.

Äiti tuli Caminolta ja juteltiin kunnolla. Opiskelusuunnitelmat ovat ehkä vähän selkiytyneet, parempi kun ei lähde toimimaan paniikissa. Minulla on nyt yli puoli vuotta aikaa siihen takarajaan, jonka olen itselleni asettanut. Katkollekin pitää mennä. Tarvitsen ehkä enemmän psyykkistä, kuin fyysistä vierotusta, motivaatiota ja sitä, että saan käännettyä tuon edellisen katkon onnistumiseksi ja askeleeksi eteenpäin, enkä epäonnistumiseksi. Sitä kautta voin alkaa parantumaan itseinhosta ja ikuisen epäonnistujan roolista, toteuttamaan muita asioita elämässä, jotka on jääneet tämän takia. Torstaina tapaan lääkärin ja katsotaan, aloitanko mielipidelääkkeet. Vähän kyllä ahdistaa ja jännittää semmoinen, mutta halu saada itseni kuntoon on kuitenkin kova. Jos tarvitaan nappeja, niin olkoon niin. Jos eivät sovi tai auta, niin sitten ollaan ilman, hewletti.

Äiti toi vaeltajan simpukan reissultaan minulle. Olen pitkään haaveillut siitä vaelluksesta, mutta teen sen sitten, kun olen valmis. Kun voin sanoa rehellisesti, että olen irti kamasta ja paranemassa. Siinä on ainakin yksi haave ja suunnitelma josta pitää kiinni, joka toivottavasti auttaa eteenpäin.

-minh-

Kuusiviikkoiskatsaus

Epävarmasti ja haparoiden kirjauduin sisään blogiin ja löysin kahdeksan kommenttia, joita en ole edes käynyt katsomassa. Kiitos niistä. Tämä ei nyt ole yhtään helppoa tämä bloggaaminen, mutta olen kaivannut sitä kovasti. Ja sitäpaitsi, pakkohan mun on päivittää, että siellä Pulttilassakin joskus päivitettäisiin!

Kevät on ollut tosi raskas, yhtä tervanjuontia ja vääriä valintoja, periksiantamista, raskasta masennusta, jossa olen kahlannut kainaloita myöten. En ole edes osannut ajatella, miten tästä selviäisi. Niimpä olen jättänyt asiat roikkumaan ja puolitiehen, tehnyt vain välttämättömän hengissäpysymiseksi.
Masennus on alkanut jo kauan sitten, mutta en ole suostunut myöntämään sitä. Olen ollut viisi vuotta niin masennuslääkevastainen, nyt tajuan, että pakko niitä on kokeilla, saada vähän vetoapua.

Itseinhossani ja masennuksessani olen pystyttänyt muurin itseni ja muiden ihmisten väliin. En osaa luottaa, avautua, pyytää tukea ja apua. Sen takia olen jäänyt yksin, enkä voi siitä paljon muita syytellä.

A:n kanssa on mennyt huonosti tosi pitkään, olen pitänyt hänetkin käsivarrenmitan päässä itsestäni ja tokihan siihen on ollut sitten mielisairaan horoperseen hyvä yrittää kiilata väliin. Sabotoida meitä yhdessä ja erikseen. Ilmatilaani on hyökätty, enkä anna sitä kovin helposti anteeksi.
Meillä ei ole ollut keskusteluyhteyttä aikoihin, enkä ole itse jaksanut tai uskaltanut ottaa asioita puheeksi. Kuusi vuotta tässä on vatkattu ja järjestelty suhdetta minun ehdoillani, välillä yhdessä asuen, välillä erossa, välillä muka-seurustellen, kriisejä ja selkkauksia on ollut, eikä niitä ole edes selvitetty kunnolla. Tai suoraan sanottuna niitä ei ole selvitetty mitenkään.

Tämän viimeisimmän selkkauksen aikana olen tajunnut, etten halua luopua A:sta, en halua muka-seurustella tai tapailla, pitää yllä mitään viikonloppuystävyyttä. Missäköhän vaiheessa minusta on tullut yli-itsenäinen, sellainen joka haluaa kontrolloida kaikkea, päättää kaikesta ja tehdä kaiken itse ja yksin? Varmaankin joskus avioeron jälkeen. Tässä minulla on kuitenkin ihminen, joka minua rakastaa ja joka on aina auttanut ja tukenut niin hyvin kuin on pystynyt, minä olen säännöstellyt omaa osuuttani suhteeseen. Nyt on paljon miettimistä ja selvittämistä. En haluaisi lopettaa tätä kuitenkaan, vaan uskaltaa heittäytyä ja katsoa, mitä voi tapahtua. Miksi olla suhteessa, jos ei salli siihen mitään etenemistä tai tulevaisuudennäkymiä?

Sitten on vielä duuniasiat, joudutaan lomautuksille ja minä joudun sossuun tai kadulle, en tiedä vielä. Jokatapauksessa on varmaa, etten jää tuohon työpaikkaan, olen hakenut kouluun ja puserran itseni läpi jos pääsen, vaikka väkisin.

Musiikista on onneksi aina iloa ja lohtua. PJ Harveyn ja John Parishin levy on mielettömän ihana, heinäkuussa Eagles Of Death Metalin keikalle ystävän yllätyksenä hankkimilla lipuilla ja paljon kaikkia ihania levyjä ja keikkoja muutenkin.

Sisko saa vauvan kesäkuussa, siitä olen ehkä eniten innoissani.

Nyt menen keittämään puuroa ja pyhittämään vapaapäiväni lukemalla Edith Södergrania ja ehkä vähän Auli Mantilan Varpusta.

-minh-