The Dog

Omituista, miten kerralla tapahtuu hyviä asioita tai pahoja asioita ja koko asenne elämään ja tulevaisuuteen muuttuu niin nopeasti. Nyt kun ajattelen keväistä ahdistustani, joka ei tuntenut mitään kiinnostusta tulevaisuuteen, ihmettelen itseäni. Mutta toisaalta ihmetteln myös sitä, miten olen voinut muuttua näin nopeasti passiivisesta ja angstisesta masennuspotilaasta elämänhaluiseksi ja optimistiseksi ihmiseksi. Ei kai mielipidelääkkeillä voi kaikkea selittää? Syön pientä annosta, joka tuntuu tavallaan aika riittämättömältä, mutta toisaalta voi olla ihanteellinen.

Kaikki muuttui sen suuren kriisin jälkeen, joka minulla ja A:lla oli. Aloimme etsiä asuntoa ja siinä oli kaikenlaisia vaiheita, sisko sai vauvan dramaattisissa olosuhteissa ja oma perhetilanne alkoi tuntua tosi tärkeältä ja sitten yksi asia on johtanut toiseen jne. En voi sanoa, että olisin ajelehtinut ja asiat olisivat vain tapahtuneet, koska en usko sellaiseen muutenkaan. Uskon, että ihmisen oma asenne, mielentila ja pyrkimykset vaikuttavat tuleviin tapahtumiin merkittävästi.

Kun kävimme katsomassa vaaleanpunaista taloa, kävelimme pitkän lenkin sen ympäristössä ja katselimme ja juttelimme. Näin meidät asumassa siinä asunnossa ja tiesin, että haluan sen, vaikka se ei olekaan täydellinen. Se vain tuntui omalta. Ensimmäisenä kävellessä löysimme viljelypalstat. Kiljuin riemusta ja aloin kalkattaa niistä palstoista ja eipä aikaakaan, kun asuntoa tarjottiin meille(tietty siinä oli mutkia matkassa)ja pääsin ilmoittautumaan palstajonoon. Sain vastauksen, että olen ensimmäinen jonossa, koska asun palstojen kaava-alueella. Minulla on siis etuajo-oikeus niihin. Olen todella riemuissani asiasta ja odotan saavani palstan ensi keväänä.

Kävelimme läheisellä rannalla ja puhuimme Lapsen ja A:n kanssa alueesta. Ei aikaakaan, kun puhe kääntyi koiraan, jonka hankkimisesta ollaan puhuttu välillä, viime vuosina vähemmän ja uudelleen yhdessä ollessamme enemmän. Totesimme, että paikka on ihanteellinen koiralle ja ehkä joskus otamme jonkun koiran, kunhan pääsemme asettumaan.

Sattumalta sitten tarkastelin lähemmin valokuvia yhdestä koirasta eräässä blogissa ja ihastuin ikihyviksi. Tämä oli viikonloppuna. Näytin kuvia Lapselle ja A:lle ja molemmat olivat hajamielisen kiinnostuneita koirasta, johon olin kuvan perusteella päätä pahkaa ihastunut. En tiedä miksi, mutta halusin sen koiran. Niimpä otin yhteyttä ja eilen kävimme katsomassa(olen viimeiset kaksi vuotta lueskellut töissä koirankoulutus- ja hoito-oppaita ja keskustellut koirista työkavereiden kanssa paljon, kiinnostus on lisääntynyt koko ajan) pentuja. Voi luoja, että olen rakastunut! Pentu, joka meille ensi viikon keskiviikkona(kun ollaan muutettu) tulee, on puoliksi alaskanmalamuutti ja puoliksi akita-inu, eli siitä tulee ihan helvetin iso koira(netissä on kuva malamuutista joka on jääkaapin kokoinen). Pentu on narttu ja sen emo on malamuutti, eli siitä tulee enemmän sen oloinen kuin akita-isästään. Se on nyt 3kk vanha ja osaa vaikka mitä. Se on melkein sisäsiisti ja osaa jo tulla luokse kutsuttaessa, istua ja kävellä älyttömän nätisti hihnassa. Ja tietysti osaa syödä ulkona purkkaa ja linnunkakkaa huomaamatta. Se on todella pörröinen ja pehmeä, kömpelö honkkeli, mutta rauhallinen ja fiksun oloinen otus. Siskonsa on paljon isompi ja ärhäkämpi ja akitamaisempi.

Olen ihastunut ikihyviksi ja tutkin koko ajan kaikkea tietoa roduista ja koulutuksesta ja ravinnosta. A ja Laps olivat myös todella ihastuneita koiraan. Minulla on ollut husky, eli samantyyppinen vetokoira ja A:lla on ollut terrierejä. A on kyllä lievästi paniikissa koiran koon ja vaatimusten takia, mutta minä olen sitoutunut kouluttamaan sen ja tarjoamaan sille helkkarin paljon tekemistä ja liikuntaa. Se saa vetää pulkkaa ja kelkkaa ja kantaa reppua, pääsee uimaan ja fillarin kanssa juoksemaan ja kolmelle kunnon lenkille päivässä. Malamuutti ei kestä kuumuutta, joten sille tehdään telttamainen asumus parvekkeelle tulevaan kämppään. Sitten on kissat. Voin kuvitella, että jätkät istuu saunan lauteiden alla korvat luimussa ensimmäiset kaksi viikkoa, kun naskalihammas ravaa ympäri asuntoa, mutta varmasti tottuvat ajan myötä. Minä vien sen koirakouluun, koska haluan kouluttaa sen hyvin. Olen niin onnellinen!

Laitan heti kuvia kun saan koiran ja kameran!

-minh-

Uusi koti

Perheessäni on tapahtunut kaikenlaista viimeisen vuoden aikana, itse asiassa ihan mielettömän paljon, kun ryhtyy ajattelemaan. Mummi kuoli, enoni on sairastanut vakavasti, nuorin sisko muutti kotoa, alkoi seurustella ja muutti yhteen poikaystävänsä kanssa, veljeni muutti pois kotoa yhteen tyttöystävänsä kanssa,toinen siskoni sai vauvan, minä ja A. saatiin nyt se kämppä ja äiti on myymässä asuntoaan ja ostamassa uutta, sekä jäämässä virkavapaalle puoleksi vuodeksi. Sen lisäksi äiti julkaisi kirjan. Aika paljon, kun siinä on vain isoimmat asiat mainittu.

Kämpän kanssa kävi siis parhain päin, eilen saatiin tietää, että meille tarjotaan juuri sitä asuntoa, minkä halusimme ja kuun vaihteessa päästään jo muuttamaan. Vaaleanpunaiseen taloon ratikkamatkan päähän keskustasta. Oma työhuone jäi saamatta, mutta pidän asunnosta niin paljon, ettei se haittaa. Meillä ei ole varaa neljään huoneeseen tässä vaiheessa, tuostakin saa maksaa itsensä kipeäksi. Omituinen tunne, kun astuu siihen paikkaan, jonka tietää olevan seuraava koti ja näkee kaiken sellaisena, kun se on meidän sinne muutettua. Ollaan katsottu muita, ehkä jopa parempiakin asuntoja, taatusti halvempia ainakin, ihan kivoja asuntoja ja ankeita asuntoja, tuosta tiesin heti, että haluan sen. Ikkunanäkymät ei ole mitään ihmeellisiä, se on toisessa kerroksessa ja sauna on omituisesti asunnon keskellä, mutta parvekkeelle paistaa aurinko koko iltapäivän ja sieltä näkyy pieni kaistale merta, asunto on siisti, puhdas ja valoisa ja siellä pitää olla paljon kasveja ja värejä ja auringossa leijailevaa kissankarvaa. Makuuhuoneeseen haluan kiurutapetin ja mahdollisimman vähän elektroniikkaa. Meillä on jo kauheat väittelyt käynnissä, mm. että montako televisiota tarvitaan. Minusta yksikin on liikaa! Enkä halua A:n kauheaa taulua yhdellekään seinälle. Enkä rumaa sohvapöytää, mutta kai minunkin täytyy jossain asiassa joustaa perkele.

Koko homma meinasi mennä pieleen vuokranantajafirman työntekijöiden juututtua byrokratiaan ja minä meinasin jo luopua toivosta, mutta saatiin juuri oikea kämppä. Löysin vierestä viherpalstoja ja yritän saada niistä heti tietoa isänöitsijältä, oma pikku palsta olisi kaiken ihanuuden huipentuma. Uskon, että Blogistanista löytyy ihmisiä, jotka voisivat opettaa minua viljelemään jotain fantsua, minä kun en osaa yhtään mitään.

Olenko koskaan maininnut, että vihaan muuttamista melkein eniten maailmassa? Tästä tulee vielä mielenkiintoista.
-minh-

Finland- 1 point

Elämäni järkyttävin keskiviikko oli tällä viikolla. Siskoni synnytys käynnistettiin tiistaina alkuillasta ja keskiviikkona iltapäivällä äiti soitti itkien, että pitää nähdä heti. Muistan kaiken kuin hidastettuna ja kursivoituna. Ryntäsin asemalle äitiä vastaan ja purin kynsiäni polvet täristen sen kaksi minuuttia, jotka jouduin odottamaan. Olin varma, että sisko ja vauva ovat molemmat kuolleita. Äiti sitten tuli ja vei minut seinän viereen ja kertoi, mitä oli kuullut siskon miehen äidiltä, kun ei siskon miestä saanut kiinni. Synnytys oli mennyt ihan pieleen ja ollut niin vaikea, että vauva oli runnottu imukupilla ulos, yhden pisteen poika, ja heidät molemmat oli kiidätetty vain pois. Sisko leikkaussaliin ja vauva Lastenklinikalle. Molemmat meinasivat kuolla. Menin ihan shokkiin ja jouduin odottamaan äidin kanssa muutaman tunnin, ennenkuin kuului mitään. Onneksi vauva alkoi toipua nopeasti ja sisko myös. Pääsimme synnärille jo alkuillasta ja systeri oli hereillä ja ihmeen reipas. Vauvan käyrät näyttivät hyviltä ja hän on kaikinpuolin terve. Eilen hän pääsi jo synnytyssairaalan lastenosastolle ja tänään kävimme katsomassa. Mieletön, upea, kaunis ja pahantuulisen näköinen poika! Niin ihana! Täydellinen! Siinä se vain nukkui ja väänteli naamaansa. Vielä hän sai sokeriliuosta ja punasoluja oli saanut aiemmin; siskolle vaihdettiin veri, koska meinasi vuotaa kuiviin.

Olen tässä pari päivää ollut mielettömän uupunut ja pänsärkyinen ja miettinyt yötä myöten, että mitä jos L. ja vauva tai jompikumpi olisi kuollut. Se oli lähellä ja silloin kun sitä pelättiin, kun ei tiedetty mitään, koin sellaista kipua ja ahdistusta, etten ole varmaan ikinä ennen kokenut. Äiti oli ihan romuna, muut eivät vielä tienneet mitään. Kaikelta putosi pohja pois. Muutaman tunnin leijuin tyhjän päällä, odottaen. Oli ihana nähdä sitten systeri sairaalassa miehensä kanssa iloisena ja varmana siitä, että vauvalla on kaikki hyvin.
Herranjumala, mikä päivä! Varsinkin, kun olin etukäteen niin varma, että kaikki menee loistavasti, sisko vaan pykäisee vauvan ulos ja se on siinä. Synnytys ei vain koskaan ole sellainen, jonka voi suunnitella tai joka menee automaattisesti hyvin, vaikka kaikki menisi melkein loppuun asti normaalisti. Onneksi olen puhunut lapsuudenystäväni kanssa joka on kätilö ja hän vakuutteli minulle alusta asti, että terve ja täysiaikainen vauva yleensä toipuu todella hurjastakin synnytyksestä hyvin. Naisilla se on vähän erilaista, kun synnyttäjien ikä on noussut. Minä synnytin 20-vuotiaana kohtuullisen helposti(olihan siinä kaikkea, mutta olin kuitenkin nuori ja vahva) ja toivuin käsittämättömän nopeasti, mahakin vetäytyi kasaan kahdessa päivässä kokonaan. Systerikin on 35, eli synnyttäjäksi aika vanha, vaikka onkin hyvässä kunnossa. Toivon, ettei siitä jää henkisiä traumoja niin, että eivät uskalla hankkia lisää lapsia synnytyspelon takia.

Olen luvannut hankkia vauvalle mobilen ja haluan myös ostaa vaatteita ja kaikkea mahdollista tavaraa. Hillitön vauvakuume päällä! Miten ne voikin olla niin uskomattoman ihania vastasyntyneinä? Siskon pojalla on imukupin takia murjottu pää, eli omituisen muotoinen vielä, mutta kasvot ovat siropiirteiset ja ihanat, pehmeät posket ja murjottava ilme, pienenpienet silmäripset ja se päästelee ihania pikku ääniä nukkuessaan. Olen onneni kukkuloilla!

Kämppäasia alkaa pikkuhiljaa selvitä, viikonloppu pitää ravata vielä katsomassa, mutta uskoisin, että ensi viikon alussa jo tiedetään enemmän. Pitäkää peukkuja!
-minh-